MMT-taustainen, amerikkalainen rahajärjestelmäguru Nathan Tankus ehdottaa raportissaan (alhaalla) perinteisen ohjauskorko-ohjaukseen perustuvan rahapolitiikan korvaamista koko yksityisen sektorin kattavalla finanssiregulaatiolla ja -ohjauksella, joka on yhteensovitettu finanssipolitiikan kanssa (nykymallissa raha- ja finanssipolitiikkaa ei koordinoida).
Yleistä
Perinteinen rahapolitiikka perustuu kuvitteellisen, tasapainohakuisen (”general equilibrium”) hyödykevaihdantatalouden kokonaiskysynnän ohjailuun säätämällä ohjauskorko (riskitön korko) mahdollisimman lähelle ns. ”luonnollista korkotasoa” ts. sellaiseksi, joka ei kiihdytä eikä hidasta inflaatiota.
Todellisuudessa talous ei ole staattinen, tasapainohakuinen hyödykevaihdantatalous, vaan rahatalous, eli tarkemmin ilmaistuna dynaaminen (”general desequilibrium”) velkarahatalous. MMT kuvaa tätä todellista taloutta pohjautuen erityisesti englantilaisen Alfred Mitchell-Innesin luottorahateoriaan (”Credit Theory of Money”, v.1913/14) sekä muutamiin muihin 1900-luvun alkupuolella kehitettyihin raha- ja talousteorioihin.
Keskeisiä, Tankusin raportissa esiintyviä MMT:n raha- ja talousnäkemyksiä ovat:
- Pankit nähdään julkisen vallan toimijoina (”public agents”), joilla on toimilupa luoda julkista rahaa (”franchised public money”).
- Verotus ei rahoita valtion toimintaa, vaan sen avulla vapautetaan resursseja yks.sektorilta valtion käyttöön.
- Myöskään valtionvelkakirjat eivät rahoita valtiota, eikä niiden liikkellelasku ole täten välttämätöntä.
- Keynesiä mukaillen MMT:n yksi talouspoliittisista suosituksista on pysyvä riskitön nollakorko, eli taloudessa keskeisenä vertailukorkona käytettyjen (riskittömien) valtionvelkakirjatalletusten koron asettaminen pysyvästi nollaan (”permanent zero interest rates for government ”, PZIRG).
Tiivistelmä
- Yksityisen rahoituksen kohdentumista reaalitalouteen ohjataan luotonluonnin (”credit regulation”) ja sijoitustoiminnan ohjailulla.
- Pankki- ja finanssisektorin ohella myös suuryritysten likviditeettiä ja vakavaraisuutta säädellään.
- Keynesin suosituksen mukaisesti yksityisen sektorin säästämisastetta säädellään (ilmeisesti tarjoamalla joko määräaikaisia korollisia keskuspankkitilejä tai valtionobligaatioita).
- Ns. varjopankkisektori (”shadow banking”) puretaan siirtämällä rahastot ja vakuutusyhtiöt hakemaan likviditeettinsä (reservit) suoraan keskuspankista kuten pankitkin.
- Verotuksen ohella resursseja vapautetaan yksityiseltä sektorilta valtion käyttöön ohjaamalla yksityistä rahoitusta pois haitallisesta toiminnasta, josta Tankus käyttää termiä ”non-fiscal payfors” tarkoittaen sitä, että yksityisen rahoituksen supistuminen tietyiltä talouden osa-alueilta tarjoaa valtiolle mahdollisuuden kuluttaa enemmän omien tavoitteidensa mukaisesti.
- Tankus esittää reformista kaksi eri mallia, eli kevyemmän ”Build Back Better” -mallin sekä raskaamman ”Green New Deal” -mallin. Mallien nimet ovat vain ohjeellisia: oleellista on yksityisen rahoituksen ohjailu halutun yhteiskunnallisen tavoitteen saavuttamiseksi.
- Perinteinen rahapolitiikka loppuu, jolloin ohjauskorko jää tarpeettomaksi. Korollisia valtionvelkakirjoja laskettaisiin liikkeelle vain siinämäärin kuin/jos niistä on yhteiskunnallista hyötyä (vähävaraiset, eläkerahastot, säästämisen ohjailu).
- Hintavakautta valvoo keskuspankin sijaan ”hintavakausneuvosto” (”inter-agency council on price stability”).
=> Tankusin korkeatasoinen ja mullistava reformiesitys tarjoaa erinomaisen pohjan myös TD:n tekemille omille esityksille!
Alkukappale: ”For the past 40 years, there has been a global macroeconomic consensus that monetary policy — and specifically interest rate management policy and financial asset purchase/sale policy—should take the lead in stabilizing the domestic economy. As a factual matter, this consensus has accompanied rising inequality, weak nominal wage growth and intensifying ecological devastation. In this framework, fiscal policymakers have been told to focus on balancing the federal budget, based on the alleged failure of fiscal policy or that interest rate policy would simply “react” and eliminate any possible positive effects of increasing spending. This assignment of roles has handicapped fiscal policy and has contributed to the reluctance of policymakers to propose fiscal solutions to policy problems. Only the global recession following the Great Financial Crisis of 2007–2008 has fractured this policy consensus, and only because of the limited ability of monetary policymakers to respond.”
”The New Monetary Policy: Reimagining Demand Management and Price Stability in the 21st Century”, Nathan Tankus (2/2022), PDF, 38s.