Alustus
Luottoteoria on ilmeisen korrekti pohja rahareformille. Pankkien luotonluontiteoria ymmärrettiin jo 1800-luvulla, mutta sittemmin hyödykerahateoria ja vähimmäisvarantoteoria syrjäyttivät sen vallitsevina rahateorioina.
Lisäksi englantilainen diplomaatti Alfred Mitchell-Innes oivalsi 1800-luvun loppupuolella, että valtiorahajärjestelmä on verovelkarahajärjestelmä, eli ns. fiat-järjestelmä (”Credit Theory of Money”, v.1911). Täten esim. antiikin valtioiden metallirahajärjestelmät olivat fiat-järjestelmiä, eivätkä hyödykerahajärjestelmiä, kuten oltiin aiemmin kuviteltu. Fiat-järjestelmässä valtio määrää oman rahansa ainoaksi lailliseksi veronmaksuvälineeksi.
Ohessa on tivistetysti esitettynä rahajärjestelmien historia ja nykyisen rahajärjestelmän toiminta, sekä sen ongelmat ja niiden ratkaisuehdotukset.
Rahajärjestelmien historia
Velkaa alettiin käyttää maksuvälineenä heti kun kirjoitustaito syntyi. Ensimmäinen tunnettu velkarahajärjestelmä on Mesopotamialaisesta temppelistä (5000 eKr?). Niistä ajoista lähtien velka on ollut pääasiallinen maksuväline. Kullan ja hopean käyttö vaihdon välineenä lienee ollut marginaalista, puhumattakaan muista hyödykkeistä. Hyödykerahamyytti perustuu virhetulkintaan: Hyödykkeillä on selvitelty aiempia velkoja, eikä käytetty vaihdannassa välittömänä maksuvälineenä.
Valtiorahajärjestelmät syntyivät antiikin kaupunkivaltioissa valtion hankintojen suorittamiseksi (provisioning): Valtio löi rahoja tehdäkseen hankintoja ja verotti osan niistä pois kierrosta luodakseen (pakottaakseen) rahalle kysynnän. Talouteen alijäämien (menot >verot) kautta kumuloituneiden kolikoiden yhteisarvo vastasi teoreettista yks.sektorin verovelkaa valtiolle, eli nykykielellä ”valtionvelkaa”. Tätä seikkaa tuolloin tuskin kuitenkaan ymmärrettiin, sillä valtiot keskittyivät ainoastaan riittävien työvoima- ja hyödykehankintojen tekemiseen seuraamatta talouden kierrossa olevan rahamäärän kasvua. Talouteen pysyvästi jääneet kolikot muodostivat lisäksi yks.sektorin pysyvän rahavarannon, mikä vähensi sen riippuvuutta yks.velasta.
Nykyaikainen, sähköisesti toteutettu fiat-järjestelmä (>1971) toimii edelleen samalla periaatteella, kuin antiikin fiat-metallirahajärjestelmät. Fiat-järjestelmän toimintaperiaate ymmärrettiin kuitenkin täysin vasta MMT:n luoman fiat-kuvauksen myötä (>1995). Ironista kyllä, mutta edelleenkään juuri kukaan ei ole tietoinen siitä, että me ylipäänsä olemme fiat-rahajärjestelmässä.
Rooman hajottua poistui vahva valtiollinen, rahaa lyövä auktoriteetti ja rahanlyönti siirtyi pankkiirien harteille. Tällöin hävisi myös ymmärrys valtioiden rahoitusrippumattomuudesta ja hallitsijat alkoivat tukeutua pankkiireihin rahoituksen saamiseksi.
Mary Mellorin kirjan ”Money – Myths, Truths and Alternatives” mukaan (s.61) valtiollisten metallirahojen käyttö loppui Britanniassa Rooman hajottua ja ne tulivat uudelleen käyttöön vasta Kaarle Suuren valtakunnan aikana (v.742-814). Rahana käytettiin tuolloin hopeapennejä, joita oli yhdestä hopeapaunasta lyöty aina 240 kappaletta kerrallaan. Kaarle Suuren aikaiset rahayksiköt ”pound” ja ”penny” ovat tunnetusti edelleen käytössä Britanniassa.
900-luvun loppupuolella valtion metallirahanlyönti oli Britanniassa yksityiselle rahapajoille (”moneyers”, s.71) myönnetty verotettava etuoikeus. Metallirahajärjestelmät miellettin kuitenkin hyödykerahajärjestelmiksi, eikä niitä hallinnoitu fiat-järjestelminä, minkä vuoksi ne olivat epävakaita.
Ensimmäinen askel kohti nykyistä fiat-järjestelmää otettiin, kun (tuolloin yksityinen) Bank of England v.1694 myönsi kuninkaalle 1.2 miljoonan punnan lainan, joka oli parlamentin, ts. veronmaksajien, takaama (s.88). Kyseessä oli siis yksityisen pankin operoima fiat-järjestelmä.
Ennen nykyisen fiat-järjestelmän syntyä v.1971 oli käytössä vielä ns. klassinen kultakanta (n. 1850-1914), sekä ns. Bretton-Woods-järjestelmä (”Gold Exchange Standard”, 1946-1971), jonka purkauduttua valtiot olivat jälleen rahoitusriippumattomia, kuten muinainen Rooma, vaikka kuvitelma valtioiden riippuvuudesta yks.sektorin rahoituksesta onkin säilynyt aina näihin päiviin saakka.
Kilpailevat rahateoriat
Vallitseva rahakeskustelu on hyvin sekavaa johtuen siitä, että ”kilpailevia” rahateorioita on peräti neljä kappaletta:
- Hyödykerahateoria, joka esiintyy myös nimillä:
- Rahamääräteoria: ”Quantity Theory of Money” (QTM)
- Lainattavien varojen teoria: ”loanable funds theory”
- Pankkien vähimmäisvarantojärjestelmäteoria (”Fractional reserve banking”): Vähimmäisvarantovaatimus rajoittaa pankin luotonluontia
- Pankkien luotonluontiteoria: Pankin oma pääoma rajoittaa sen luotonluontia vähimmäisvarantovaatimuksella ei ole mitään merkitystä
- Valtiorahateoria: Pankkien luottorahan lisäksi myös valtioraha on (vero)velkarahaa. Valtiorahan/keskuspankkirahan luontia rajoittaa ainoastaan inflaatio
Luottorahateoriassa raha on aina myös velkakirja ja vastaavasti velkakirja on aina myös rahaa. Täten esim. asuntoluotto on myös rahaa ja pankin asuntoluotosta luoma tiliraha on velkakirja. Luottorahateoriassa raha on ensisijaisesti maksuväline, jolla selvitetään taloudellisten toimijoiden välisiä velkasuhteita, eikä vaihdannan väline, kuten hyödykerahateoriassa. Velkaraha on ikäänkuin talouden ”polttoainetta”, eli talous on dynaaminen velkarahatalous, eikä hyödykevaihdantatalous, kuten uusklassinen taloustiede esittää.
Valtiorahateoria on erityistapaus Mitchell-Innesin luottorahateoriasta, jonka saksalainen Georg Knapp julkaisi nimellä: ”State Theory of Money”, v.1905. Se tunnetaan myös nimellä chartalismi. Ns. uuschartalismi tarkoittaa puolestaan valtiorahateorian nykymuotoa, eli MMT:tä.
Adam Smithin ”Kansakuntien varallisuus” -teoksessaan tunnetuksi tekemä klassinen hyödykerahateoria on suosituin rahateoria suuren yleisön keskuudessa. Hyödykerahateorian mukaan hyödykkeenomainen raha syntyy yks.sektorilla, jota esim. valtiot sitten verottavat tai lainaavat (”taxpayer money”, ”handbag economics”). Hyödykeraha mielletään vaihdon välineeksi ja taloutta pidetään staattisena (”general equilibrium”) hyödykevaihdantataloutena. Hyödykeraha on ikäänkuin talouden vaihdannan ”voiteluainetta”.
Sekä vallitsevana oleva uusklassinen talousteoria, että sen nykyhaara, uuskeynesiläinen talousteoria, pohjautuvat hyödykerahateoriaan: Rahaa ei käytetä ollenkaan makromallinnuksessa, tai sen tilalla on hyödykkeenomainen raha.
Rahajärjestelmän toiminta
Valtiorahajärjestelmä
Vastoin yleistä käsitystä keskuspankki ei voi luoda rahaa, vaan ainoastaan vaihtaa yhdentyyppisiä velkakirjoja/rahaa toisen tyyppisiin velkakirjoihin/rahaan ts. tehdä asset-swappeja, jotka vaikuttavat velkakirjojen korkoihin ja pankkien taseiden asset-puolen koostumukseen. Talouden kokonaisrahamäärä kasvaa ainoastaan valtion alijäämien ja/tai pankkien luottokannan kasvaessa.
Alijäämistä syntyvä keskuspankkiraha kasautuu pankkien ns. ylijäämäreservitileille, joista se poistetaan laskemalla liikkeelle valtionvelkakirjoja. Valtionvelkakirja on yksi keskuspankkirahan muodoista ts. se on korollista keskuspankkirahaa, kuten esim. Fedin julkaisemassa artikkelissa: ”Does the National Debt Matter?” todetaan. Artikkelista napatussa aihekuvassa on etualalla koroton 5$ valtionvelkakirja.
Valtionvelkakirjojen liikkellelaskussa ei ole kuitenkaan kyse lainaamisesta valtion rahoittamiseksi, vaan se on kahden erityyppisen keskuspankkirahan asset-swap, jolla tehdään keskuspankkirahan jälkimarkkinakoron hallintaa (”interest rate maintenance”), kuten todetaan esim. Mitchell&Wrayn kirjassa ”Macroeconomics”, s.326. Em. asset-swap on havainnollistettu myös ao. ”Rahajärjestelmän pienoismallissa” (Fig 2.10).
Ylijäämäreservien poisto pankkijärjestelmästä velkakirjojen avulla aiheuttaa keinotekoisen niukkuuden pankkisektorilla olevista reserveistä, jonka seurauksena pankkien välisten keskuspankkirahalainojen yönylikorko nousee yli nollan. Yliyönkorko on toiselta nimeltään ohjauskorko.
Koko valtionvelkakirjakaruselli on vain kömpelö tapa maksaa korkoa ylijäämäreserveistä, sillä koron voisi myös maksaa suoraan pankkien ylijäämäreservitileille, jolloin kyseisestä korosta (”Interest On Excess Reserves”, IOER) tulisi pohjakorko keskuspankkirahamarkkinoilla (money markets). Tällöin kuitenkin rikkoutuisi hyödykerahateorian mukainen illuusio valtion riippuvuudesta yks.rahoituksesta, minkä ei ilmeisesti haluta tapahtuvan.
Normaalisti keskuspankki säätää vain yliyönkorkoa, mutta nykyisenä QE-aikana se painaa tukiostoin myös pitkien valtionvelkakirjojen korkoja korkoja alas, mikä puolestaan painaa yritysvelkakirjojen ja asuntolainojen korkoja alas ja täten helpottaa velkaantumista, minkä oletetaan stimuloivan taloutta.
Euroalueella EKP on pakotettu jatkuviin valtionvelkakirjaostoihin siksi, etteivät eri euromaiden valtionvelkakirjojen jälkimarkkinakorkojen erot (”spreads”) ala kasvamaan, mikä voisi lopulta johtaa koko euroalueen purkautumiseen. Lisäksi EKP ostaa myös yritysvelkakirjoja ja Fed puolestaan joukkovelkakirjaistettuja asuntovelkakirjoja (”Mortgage Backed Securities”, MBS).
Valtionvelkakirjojen korot seuraavat ohjauskorkoa ja keskuspankin korkoprojektioita, eivätkä ne siis määräydy vapaasti markkinoilla lukuunottamatta lyhytaikaisen markkinaspekulaation vaikutusta (”front running the Fed”). Keskuspankki voi maksaa sellaista korkoa ylijäämäreserveistä kuin sitä huvittaa, olivat ne sitten talletettuina tileille tai velkakirjoihin.
Riskittömien julkisten korkojen, eli valtionvelkakirjojen korkojen, perusteella asettuvat sitten riskilliset yksityiset korot keskuspankkirahamarkkinoilla, kuten Euribor/Libor, sekä yrityslainojen (bondien) korot ja pankkiluottojen korot. Jos käytössä olisi pelkästään ylijäämäreservitilit, eikä ollenkaan valtionvelkakirjoja, seuraisivat yks.korot niiden korkoa (IOER).
Nykyisin valtiovarainminsteriölle (VVM, ”Treasury”) kuuluvan valtionvelkakirjojen liikkellelaskun tulisi oikeasti olla keskuspankin hoteissa, sillä se on osa koronhallintaa, eikä siis osa valtion rahoitusta. Keskuspankin taseessa valtionvelkakirjat tulisi kirjata sen velat-puolelle (liability), kuten muukin keskuspankkiraha.
Yleisesti todettuna nykyisen fiat-järjestelmän toteutus on perua kultakannasta, eikä sitä olla päivitetty aidon fiat-järjestelmän mukaiseksi.
Fed ei nykyisin säädä ohjauskorkoa reservien määrällä, vaan maksamalla korkoa suoraan ylijäämäreservitileille (IOER) ja ns. reverse repo korolla (RRP). Lähde: ”Central banking 101”, s.107, Joseph Wang (2020)
Pankkirahajärjestelmä
Pankkien tiliraha syntyy niiden luomista luotoista. Teoriassa pankkien oma pääoma (Equity) rajoittaa niiden luotonluontia, mutta Iivarisen rahakirjan mukaan pankkien luotonluonti paisuttaa assettien arvoja, jolloin niitä vastaan saa entistä enemmän luottoa, jolloin syntyy ns. Ponzi-pyramidi-ilmiö. Mikäli pankit lisäksi luovat luottoja samantahtisesti, ei mikään yksittäinen pankki menetä reservejään (ja samalla kilpailukykyään) toisille pankeille, jolloin pankkisektorin luotonluonti voi teoriassa jatkua rajatta.
”Rahajärjestelmän pienoismalli”
Steve Keen käyttää ns. Godley-taulukoita rahajärjestelmän varantojen ja virtojen (stocks and flows) kuvaukseen. Yhtä Keenin ”The New Economics” -kirjasta napattua taulukkoa (s.61) voi käyttää erinomaisena apuvälineenä koko rahajärjestelmän toiminnan hahmottamiseen:

Kuvassa on kuvitteellisen talouden pankkisektorin varannot ja sen eri taseoperaatioita vastavat virrat. Ko. taloudessa pankit luotottavat (Credit) ainoastaan firmoja ja valtion alijäämäinen kulutus (Deficit) kohdistuu myöskin ainoastaan firmoihin.
Kuvasta nähdään esim. se, että valtion alijäämät kasvattavat firmojen tuloja (voittoja+palkkoja) ja että Bondien korot ovat pankkien (käytännössä myös (eläke)rahastojen) tuloa. Tässä havainnollistuu myös se, että VVM:n Bondien myynti ei vaikuta pankkien varallisuuteen, vaan ainoastaan muokkaa niiden taseen Asset-puolen koostumusta ts. ylijäämäreservejä siirretään Bondeihin (asset-swap).
Vaikka kysessä onkin vain pelkkä (kuvitteellisen talouden) pankkisektorin näkymä fiat-luotto-talouteen, voi sen kuitenkin ajatella olevan eräänlainen ”Rahajärjestelmän pienoismalli”, jonka avulla rahajärjestelmän olennainen dynamiikka hahmottuu.
Liability tarjoittaa pankkitalletusta (tilirahaa). Equity = Assets – Liabilities.
Päivitetyt rahan funktiot
Mielestäni resurssiallokaatio tulee lisätä tuttuun rahan funktioiden listaan:
- Maksuväline. Ei siis vaihdon väline, kuten uusklassisen talousteorian mukaisessa, kuvitteellisessa hyödykevaihdantataloudessa. Todellisuudessa olemme siis velkarahataloudessa, jossa eri toimijoiden välisiä velkasuhteita selvitetään maksuvälineillä.
- Arvon mitta
- Arvon säilyttäjä
- Resurssiallokaation väline. Velkarahaa luodaan pääsääntöisesti resurssien allokoimiseksi erilaisten tehtävien, eli käytännössä yksityisten (tilirahaa) ja julkisten (keskuspankkirahaa) investointien, suorittamiseksi.
Rahan olemus on puolestaan velka ja sen ilmentymiä ovat fyysinen käteinen/rahake (token) ja sähköinen/fyysinen kirjanpitomerkintä (record). Rahayksikkö on £, $, €..
Rahajärjestelmän ongelmat
Nykyisessä rahajärjestelmätoteutuksessa on neljä keskeistä ongelmaa:
Pankkiluottojen korot eivät hinnoittele todellista markkinariskiä
Pankkiluottojen korot eivät määräydy vapaasti markkinoilla, johtuen keskuspankin korko-ohjauksesta, sekä valtion talletussuojasta ja kriisitakuusta (bail-outs).
Korko-ohjaus vähentää riskiä pankkien välisistä keskuspankkirahalainoista, sillä kaikki pankit voivat lainata keskuspankkirahaa likipitäen samalla korolla riippumatta kunkin yksittäisen pankin todellisista riskeistä. Lisäksi korko-ohjaus on tehoton tapa ohjata pankkien luotonluontia, kuten esim. Keen ja Werner ovat osoittaneet. Sama on todettu myös Iivarisen rahakirjassa.
Em. syistä pankkiluottojen korot eivät hinnoittele todellista markkinariskiä, mikä johtaa virheelliseen yksityiseen resurssiallokaatioon, sekä asset-spekulatioon ja lopulta talouden epävakautumiseen, koska yks.velka alkaa kasvaa nopeammin kuin BKT, jolloin sen (reaalinen) takaisinmaksu käy lopulta mahdottomaksi. Talouden kriisiytyessä keskuspankit ja valtiot ryntäävätkin sitten aina pelastustehtäviin.
Tilirahan luonti syrjäyttää keskuspankkirahan luontia
Koska pankit luovat omaa tilirahaansa todellista markkinariskiä pienemmällä korolla, syrjäyttää se tilaa valtion luomalta keskuspankkirahalta yks.sektorin ja valtion välisessä resurssikilpailussa. Tämä johtaa yhteiskunnan kannalta epäedulliseen resurssiallokaatioon.
Varallisuuserojen kasvu
Kolmas keskeinen ongelma on se, että keskuspankin harjoittama korko-ohjaus aiheuttaa jatkuvan, tarpeettoman tulovirran valtiolta valtionvelkakirjoja omistavalle (vauraalle) väestönosalle, kasvattaen kansalaisten välisiä varallisuuseroja. Luonnollisesti ko. tulovirta heikentää myös valtion kykyä julkiseen resurssiallokaatioon.
Finanssispekulaatio
Neljäs ongelma on se, että valtionvelkakirjoja käytetään pelinappuloina finanssisektorin nollasummapelissä, joka on todellisuudessa miinussummapeliä, sillä se sitoo lahjakkaita ihmisiä toimintaan, josta on huomattavasti enemmän yhteiskunnallista haittaa kuin hyötyä.
Johtopäätös
Konkreettisena lopputuloksena em. ongelmista on resurssien vajaa- ja virheallokaatio, sekä talouden epävakaus. Koska velkarahan arvo perustuu sen avulla tehdyn yksityisen ja julkisen resurssiallokaation (investointien) laatuun, johtaa em. kehitys kyseisen valuutan arvon heikentymiseen. Lisäksi tulevat tietysti em. ongelmista aiheutuneet ekologiset, inhimilliset ja materiaaliset vahingot.
Ongelmien ratkaisuehdotuksia
Tähän voisi koota eri tahojen tekemiä rahareformiehdotuksia ja laittaa niistä sitten sopivimmat TD:n kautta tyrkylle.
”Window guidance”
”Window guidance” on Richard Wernerin käyttämä termi, joka on peräisin Japanin Keskuspankista (BoJ). Termin suomennos voisi olla ”ohjattu luotonluonti”. Ohjattua luotonluontia on alunperin hyödynnetty Saksan Reichsbankissa, josta se kopioitiin Japaniin 1930-luvulla, sekä 1990-luvun alussa myös Kiinaan Deng Xiao Pingin toimesta.
Ohjattu luotonluonti tarkoittaa sitä, että taloutta ohjaillaan säätelemällä niitä investointikohteita, joihin rahaa luodaan. Wernerin kirjasta ”Princes of The Yen” lainattuna: ”Se joka päättää rahan luonnista, käyttää suurinta taloudellista valtaa kyseisessä maassa”.
Ohjattu luotonluonti koskee vain pankkisektoria, sillä budjetointi on valtion ”luotonluonnin ohjausta”.
”Kansalaistilit”
”Kansalaistilit” on oiva markkinointinimi kaikille kansalaisille avattaville keskuspankkitileille. TD:n ex-pj Patricio Laina on tehnyt Vasemmistofoorumille selvityksen ”keskuspankkitileistä kaikille”. Tileillä on mm. rajaton talletussuoja ja viiveettömät maksutapahtumat 24/7.
”Koroton keskuspankkirahanluonti”
Valtion tulisi lopettaa koronmaksu pankkien ylijäämäreserveistä lopettamalla keskuspankin harjoittama korko-ohjaus. Tällöin valtionvelkakirjojen laajamittainen liikkeellelasku jää tarpeettomaksi ja valtion alijäämistä syntyvä keskuspankkiraha jää pysyvästi ylijäämäreservitileille, jolloin ohjauskorko putoaa pysyvästi nollaan.
(Pankkijärjestelmään tarvitaan ilmeisesti kuitenkin jonkinverran lyhytaikaisia (korottomia) valtionvelkakirjoja vakuuksiksi.)
”Markkinaehtoinen luotonluonti”
Kun koronhallinnan lisäksi pankkien talletus- ja kriisisuoja poistetaan, määräytyvät pankkiluottojen riskimarginaalit markkinaehtoisesti, jolloin pankkien luotonluonnin kautta tekemän resurssiallokaation laatu paranee ja pankkien moraalikato vähenee. Lopputuloksena suhdannevaihtelut pienenevät ja talous vakautuu.
”Valtiovarainminsteriön ja keskuspankin yhdistäminen”
Koronhallinnasta luopuminen tarkoittaa sitä, että rahapolitiikkaa ei enää ole ja taloutta ohjataan lähinnä finanssi- ja veropolitiikan avulla. Samalla keskuspankkien itsenäisyys tulee poistaa ja saattaa ne demokraattiseen kontrolliin liittämällä ne yhteen valtiovarainministeriön kanssa.
Richard Werner vastustaa voimaakkaasti itsenäisiä keskuspankkeja käyttäen ääriesimerkkinä Japanin keskuspankin (BoJ) tahallisesti luomaa kiinteistö+asunto-luottokuplaa ja sen romahduttamista 1980-luvulla ”rakennemuutoksen” toteuttamiseksi.
Myös EKP on käyttänyt sille kuulumatonta valtaa Kreikan ja Italian painostamiseen ja esim. liittovaltion edistäminen on EKP:n agendalla. Huomattavaa on lisäksi myös se, että kaikki keskuspankkien ekonomistit ovat uusklassisen talouskoulukunnan edustajia, eli heillä käytössään on virheellinen talous- ja rahamalli ts. hyödykevaihdantatalous, jossa käytettään hyödykkeenomaista rahaa.
”Keynesiläinen talouspolitiikka”
TD:n on pakko ottaa kantaa talouspolitiikkaan, sillä nykyinen talouspolitiikka perustuu uusklassiseen käsitykseen taloudesta hyödykevaihdantaloutena, josta on eksplisiittisesti irtisanouduttava. Todellisuudessa olemme siis velkarahataloudessa.
Käytettyä termiä voisi vielä pohtia. Voisi tietysti puhua myös jälkikeynesiläisestä talouspolitiikasta. Yksi Keynesin keskeistä havainnoista oli yks.sektorin lähes jatkuva alikysyntä, jota valtion tulee paikata alijäämäisellä kysynnällään. Keynes ymmärsi myös kapitalistisen talouden taipumuksen ylivelkaantua, sillä yritykset ja kotitaloudet ovat ylioptimistia noususuhdanteissa, mikä kumuloi velkaa ns. pitkiin velkasykleihin, jotka päättyvät lopulta romahdukseen.
Voisi tietysti puhua myös ”MMT-talouspolitiikasta”, mutta se ei ole vakiintunut termi. MMT on siis jälkikeynesiläisyyden yksi alihaara. MMT:stä on tärkeintä on ymmärtää se, että valtion kulutus on ainoastaan inflaatiorajoitteista: Pitää vain päättää mitä halutaan (äänestää) ja sitten, käytettävissä olevien resurssien puitteissa, luoda (budjetoida) riittävä rahamäärä ko. tavoitteiden saavuttamiseksi.
by Jari Rutanen (2022)
Aihekuva: Taustalla: 5$ seteli. Edessä: 5$ (koroton) valtionvelkakirja (Treasury note). Lähde: St Louis Fed: ”Does the National Debt Matter?”