”It is necessary to understand money to put it to use in the service of the public interest” (s.119).
Prof. Randall Wray:n uusin MMT-kirja ”Making money work for us” (*) ilmestyi suomalaisittain hyvin otolliseen aikaan (9/2022), sillä viime vuonna MMT (”Modern Monetary Theory” / ”moderni rahateoria”) murtautui vihdoinkin julkiseen keskusteluun myös täällä Suomessa. USA:ssa MMT on ollut kuuma keskusteluaihe jo useita vuosia, ja erityisesti se on ollut sitä USA:n jättimäisen pandemia-elvytyksen jälkeen. Julkisen MMT-keskustelun kannalta on erinomaista, että nyt sen pohjaksi on käytettävissä alkuperäisen tekijän yleiskielinen ja ytimekäs teos.
Kuuluisan amerikkalaisen taloustieteilijän Hyman Minskyn johdolla opiskellut prof. Wray johti MMT:n koostanutta työryhmää (>1995), johon kuuluivat lisäksi myös mm. Bill Mitchell ja Warren Mosler. Nimestään huolimatta MMT ei sisällä mitään olennaisia uusia teorioita, vaan se on koostettu jo 1900-luvun alkupuoliskoilla kehitetyistä raha- ja talousteorioista, jotka työryhmä on koostanut yhdeksi yhdenmukaiseksi, nykyistä ns. fiat-järjestelmää (valtiorahajärjestelmä / keskuspankkirahajärjestelmä) kuvaavaksi teoriaksi. MMT ei siis ole mikään hypoteettinen uusi rahajärjestelmä, joka ”pitäisi ottaa käyttöön”, vaan se kuvaa jo vuodesta 1971 lähtien käytössä ollutta rahajärjestelmäämme.
MMT:n keskeiset perusteoriat ovat luottorahateoria (”Credit Theory of Money”, A. Mitchell-Innes, 1913/1914) ja valtiorahateoria (”State Theory of Money, G. Knapp, 1905). Wray pitää Mitchell-Innesin julkaisemia artikkeleita parhaina rahasta koskaan tehtyinä esityksinä. Myös Keynes tunsi ko. teoriat, eikä hänellä ollut niistä mitään erityistä huomautettavaa (esipuhe: s.viii). Samassa kirjan kohdassa todetaan myös, että MMT:n käyttämä käsite ”modern money” on napattu Keynesiltä.
Luku-urakan helpottamiseksi alla referoituna olennaiset kohdat kaikista kirjan luvuista:
”What is money?”
Kirjan ensimmäisessä varsinaisessa sisältöluvussa käsitellään yleinen luottorahateoria ja yksi sen erityistapauksista, eli valtiorahateoria. Mikäli kumpainenkaan teoria ei ole ennalta tuttu, kannattaa ensin lukea alustuksena kappale: ”Mitä raha on?” Ahokas&Holapan kirjasta ”Rahatalous haltuun”, jossa selitetään myös muitakin MMT:n perusteorioita.
Yleisen luottorahateorian mukaan raha syntyy velasta, ja velan lunastus (”redemption”) tuhoaa sekä rahan että velan. Valtion kulutus luo valtiorahaa, mikä kasvattaa yks.sektorin verovelkaa valtiolle. Verovelka ja sitä vastaava määrä valtiorahaa tuhoutuu veronmaksun yhteydessä. Valtiorahan tuhotuminen veronmaksun yhteydessä oli kansalaisille varsin ilmeistä erityisesti silloin, kun verottaja poltti haltuunsa saaman paperirahan (Virginia < 1776, s.18) tai rahana käytetyn halkaistun ja lovetun puutikun (”split tally sticks” / ”päiväpulkka”)(UK < 1800, s.20).
Yleisesti tunnettujen, rahalta vaadittavien, funktioiden (arvon mitta, arvon säilyttäjä, maksuväline) lisäksi Wray täydentää rahan määritelmää sen ei-funktionaalisilla ominaisuuksilla: likviditeetti, siirrettävyys (transferability) ja korko. Wray toteaa, että tiukimman määrittelyn mukaan rahaa on ainoastaan keskuspankkiraha (reservit, käteinen) ja talletussuojatut pankkitalletukset, joilla on matala korko, korkea likviditeetti ja siirrettävyys (s.29).
”Where does money come from?”
Tässä luvussa kuvataan tarkemmin kuinka pankkien ja valtioiden rahanluonti tapahtuu.
Pankkien tilirahanluonti on kaikille raha-aktivisteille tuttua, eikä Wrayllä ole siihen mitään erityistä lisättävää (s.45). Suomeksi vastaavat asiat voi lukea Ville Iivarisen ”RAHA”-kirjasta.
Valtioiden rahanluonti on sen sijaan kuvattu ainoastaan MMT:ssä, ja Wray käy läpi kaikki siihen liittyvät keskuspankin ja valtionvarainministeriön (treasury) väliset operaatiot, joiden yksinkertainen lopputulema on se, että valtiovarainministeriö luo rahaa kuluttamalla ja keskuspankki lainaamalla: ”treasury spends and central bank lends money into existence” (s.33). Lainaaminen on pankkireservien säätelyä ts. osa rahapoliitiikkaa. Kun taas valtion kulutus on finanssipolitiikkaa (budjettipolitiikkaa), jolla siirretään resursseja yksityiseltä sektorilta valtion haltuun (s.34).
Operaatiokuvaukset ovat hieman vaikeaselkoisia, mutta onneksi ne löytyvät myös havainnollisina ns. Godley-taulukkoina Steve Keenin kirjasta: ”The New Economics” (**). Wray korjaa myös vallitsevan, valtionvelkakirjohin liittyvän virhekäsityksen: valtionvelkakirjoilla ei suinkaan rahoiteta valtiota, vaan niillä säädetään riskitöntä (talletus)korkoa. Warren Moslerin ilmausta lainaten ne ovat ”koronsäätötilejä” (”interest maintenace accounts”, s.55)
”Can we have too much money?”
Tässä luvussa Wray käsittelee yksityisen ja julkisen rahanluonnin rajoitteita. Koska kaikki raha luodaan pelkin näppäimistöpainalluksin (”through keystrokes”), jotka eivät voi loppua kesken, on rahanluonnilla oltava joitain muita rajoitteita.
Pankkien rahanluontia rajaa lainsäädäntö sekä luottokelpoisten asiakkaiden määrä (s.67). Valtion kulutusta rajoittavat sen sijaan muut tekijät, kuten inflaatio, mikäli se käyttää joustavaa ostohintastrategiaa ts. maksaa tarvittaessa korkeampaa hintaa saadakseen haluamansa resurssit käyttöönsä (”fixed quantity / floating price”, s.62). Valtion kulutus määräytyy aina vuosittaisen budjetin pohjalta, joten sillä on myös poliittinen rajoite (s.66). Lisäksi valtion tulee myös jättää osa resursseista yksityisiä tarkoituksia varten (s.57).
Hyman Minskyä lainaten, Wray varoittaa myös finanssisektorin aiheuttamasta talouden epävakauttamisesta (asset-kuplat). Finanssisektori pyrkii aina kiertämään regulaatiota, jota on siksi jatkuvasti päivitettävä. Lisäksi sitä on myös rangaistava ei-toivottavasta toiminnasta (s.72).
Wrayn mukaan rahanluonnin tulee kohdentua ensisijaisesti tuotantopääoman/tuotantokapasiteetin (”capital development”, s.73) kehittämiseen.
”Balances balance”
Tässä luvussa Wray käsittelee, jo edesmenneen ex-kolleegansa, Wynne Godleyn kehittämää kansantalouden sektoritasemallia, jonka mukaan kansantalouden sektoreiden menojen ja tulojen erotusten yhteenlaskettu summa on aina nolla: julkinen + yksityinen + ulkomainen = 0. Eli sektoreiden plussat ja miinukset kumoavat aina toisensa: ”balances balance”.
Käytännössä valtiontalous on aina alijäämäinen ja yksityinen sektori ylijäämäinen. Mutta koska poliitikot ja ekonomistit eivät tunne valtiorahajärjestelmää eivätkä sektoritasemallia, tavoittelevat he yleensä valtiontalouden tasapainoa ts. sitä, että verotulot olisivat yhtä suuret valtion menojen kanssa. Äärimmillään vietynä tavoitellaan jopa valtiontalouden ylijäämää, josta mm. Bill Clintonin hallinto pääsi riemuitsemaan vuosituhannen vaihteessa (s.84). Ylijäämää tasapainottamaan oli tietysti kuitenkin syntynyt vastaavan suuruinen yks.sektorin alijäämä, mikä painoi talouden taantumaan. Bill Clinton myös lupasi valtiontalouden oleva ylijäämäinen seuraavat 15 vuotta. Todellisuudessa USA:n valtiontalous on ollut alijäämäinen koko 2000-luvun ja vastaavasti yks.sektori ylijäämäinen. Sektoritaseet ovat aina tasapainossa: ”balances balance”.
Viimevuosikymmeninä on valitettavasti – täysin uusklassisten/uusliberaalien oppien mukaisesti – tavoiteltu valtiontalouden tasapainoa ja muutoinkin kavennettu valtion roolia (minimal state, minimal regulation) taloudessa, mikä on Wrayn mukaan johtanut voimaepätasapainoon (imbalance of power) valtion ja yksityisen sektorin välillä. Se on aiheuttanut korruptoitumista yhteiskunnan huipulla, poliittista epävakautta (Trump, Brexit) ja hyvinvoinnin rapautumista (s.91).
Wray mukaan rahan luonteen ymmärtäminen on avain voimatasapainon palauttamiseen tiettyjen yksittäisten korjailujen, kuten esim. regulaation lisäämisen, sijaan (s.93).
”Life is full of trade-offs”
Tämä on kirjan hankalin luku, mutta sen ymmärtämistä helpottaa, jos tuntee uusklassisen taloustieteen perusteet, kuten: kuluttajavalintateoria, rationaaliset agentit, tasapainomallit (”general equilibrium”) ja raha on hyödyke, eikä siis velkaa, kuten todellisessa rahajärjestelmässä.
Wray kumoaa uusklassisen taloustieteen ylläpitämiä virheellisiä, mutta valitettavasti vallitsevia, näkemyksiä kansantalouden toiminnasta ja korvaa ne mmt:n näkemyksillä, joista keskeisimpinä: Kansantalouden tasolla kokonaismenot synnyttävät kokonaistulot, eli kausaliteetti on juuri päinvastainen kuin yksityistaloudessa (s.98). Tällöin myös valtion menot ja kasvattavat vastaavalla määrällä kokonaistuloa. Täten valtion menoilla on tärkeä rooli kokonaiskysynnän ylläpitämisessä. Sektoritasemallin mukaisesti valtiontalouden alijäämät kasvattavat yks.sektorin säästöjä valtionvelkakirjojen muodossa (s.103). Verotuksella ei rahoiteta valtiota, vaan vapautetaan resursseja yks.sektorilta valtion käyttöön (s.109). Valtio voi halutessaan valjastaa kaikki joutilaat resurssit, kuten työttömät, käyttöönsä (s.110), joista ainakin osan tulisi ohjautua tuotantokapasiteetin kasvattamiseen (”capital development”). Uusklassisen taloustieteen kritiikkiä löytyy myös em. Steve Keenin kirjan kappaleesta: ”The neoclassical disease”.
Lisäksi Wray toteaa myös, ettei työttömyyden ja inflaation välinen korrelaatio, eli ns. ”Phillips curve” pidä paikkaansa, vaan kyse oli satunnaisesta korrelaatiosta 1960-luvulla, josta muodostui talouspoliittinen dogmi (s.115). 1960-luvun jälkeen ko. korrelaatiota ei ole ollut havaittavissa. MMT:n mukaan inflaatiota hallitaan – työttömyysasteen säätelyn sijaan – verotusta ja julkista kulutusta säätelemällä, sekä tuotantokapasiteettia kasvattamalla.
”The MMT alternative framework for policy”
MMT on korrekti kuvaus valtiorahajärjestelmän toiminnasta, mutta silti sen kannattajat häviävät aina julkisen argumentaation. Wrayn mukaan se johtuu siitä, että valtion ”rahanluontia tyhjästä” (todellisuudessa verovelkaa vastaavan keskuspankkirahamäärän luomista) pidetään moraalittomana (s.122) sekä siitä, että raha- ja talouskeskustelua käydään vallitsevana olevien, konservatiivisten metaforien viitekehyksessä.
Georg Lakoffin mukaan abstraktit käsitteet välittyvät aina metaforien välityksellä (s.120). Argumentaatiossa pelkkä abstraktin käsitteen esittäminen faktana ei siis siitä, vaan se pitää liittää, johonkin metaforaan. Ja talouskielessähän abstrakteja käsitteitä tunnetusti riittää: raha, talous, markkinat, tuottavuus jne.
Tässä luvussa Wray esittää MMT:n keskeiset käsitteet progressiivisten metaforien avulla, kuten esim.: ”valtionvelka(kirjat) on yks.sektorin varallisuutta” (s.131), jotta sitä on tehokkampi kommunikoida suurelle yleisölle, sekä edistää MMT:n valtiorahajärjestelmäkuvaukseen perustuvaa talouspolitiikkaa, jota käsitellään kirjan viimeisessä luvussa:
”MMT and policy”
USA:ssa MMT on herättänyt voimakasta julkista ja poliittista kritiikkiä, jopa niin, että kongressin republikaanit ovat saaneet aikaiseksi peräti neljä julkilausumaa, joissa se tuomitaan (s.138). Siitä huolimatta myös merkittävää edistystä on tapahtunut: Randy Wray ja hänen kolleegansa Stephanie Kelton konsultoivat v.2019 kongressin budjettikomiteaa (CBO), jossa MMT otettiin myönteisesti vastaan. C-SPAN-kanavalle antamassaan – MMT-luennoksi muodostuneessa – haastattelussa CBO:n tuolloinen puheenjohtaja John Yarmuth (dem.) kiteytti hienosti MMT:n valtiorahajärjestelmäkuvaukseen perustuvan talouspolitiikan lähtökohdan:
Historically what we have always done is said: ”What can we afford to do?”. And that is not the right question. The right question is: ”What do the American people need us to do?” And that question becomes the first question. Once you answered that, then you say: ”How do you resource that need?”, (s.140)
Eli poliitikkojen tulee tehdä kansalaisten ilmaisemien tavoitteiden mukaista talouspolitiikkaa, ja heidän tulee – kuvitteellisen rahoitusongelman pähkäilyn sijaan – pohtia sitä, onko olemassa tarvittavat resurssit valittujen tavotteiden saavuttamiseksi.
Pandemian aikaina MMT:hen kuitenkin suhtauduttiin positiivisesemmin, sillä jättielvytystä ”rahanpainamisella” luultiin MMT:ksi. Todellisuudessa valtion kulutus luo siis aina rahaa tyhjästä, eikä siinä tapahtunut mitään muutosta. Poikkeavaa pandemiaelvytyksessä oli vain alijäämien kokoluokka. Pandemian jälkeen USA:ssa ollaan jälleen kuitenkin palattu takaisin vaatimukseen valtion rahoituksen tapahtumiseen ”tulorahoituksen” avulla (”pay as you go”, PAYGO, s.139), eli pyrkimykseen saada valtiontalous tasapainoon kuromalla alijäämät umpeen. Clintonin hallinto siis onnistui siinä yli odotusten, ja sai aikaiseksi jopa valtiontalouden ylijäämän, siitä aiheutunein tunnetuin seurauksin.
Wray kumoaa PAYGO-tulorahoitusvaatimuksen täysin epärelevanttina: valtion kulutus luo rahaa, joten valtio ei tarvitse verotuloja toimintansa rahoittamiseen (s.144). Wrayn mukaan täten myös koko käsite ”talouspoliittinen liikkumavara” (”fiscal space”) on epärelevantti, sillä ”näppäimistöpainallukset” eivät voi loppua kesken. Samalla Wray tyrmää myös käsitteen alijäämäinen kulutus (”deficit spending”), sillä kaikki valtion kulutus tapahtuu aina em. tavalla, eli: ”through keystrokes”.
Vaikka konservatiivit pitävät valtiontalouden alijäämiä haitallisina, ne eivät Wrayn mukaan ole edes harkinnanvaraisia (”discretionary”), vaan sektoritasemallin mukaisesti riippuvat talouskehityksestä talouden muilla sektoreilla (s.145). Konkreettisesti ilmaistuna alijäämäinen budjetti voi siis toteuttaa ylijäämäisen valtiontalouden ja vice versa. Valtio ei voi myöskään – Clintonin hallituksen tavoin – ”säästää” tekemällä ylijäämiä, sillä sektoritasemallin mukaisesti ne aiheuttavat vastaavia alijäämiä muilla sektoreilla.
Wrayn mukaan – kuvitteellisen valtiontalouden rahoitusongelman sijaan – on keskeistä vapauttaa valtion käyttöön riittävästi resursseja yks.sektorilta. Se tapahtuu normaalisti verotuksen avulla, mutta ääritilanteissa jopa sotataloudessa käytetyin keinon, eli säännöstelyllä ja ”sotaobligaatioilla” (”patriotic saving”, s.145). Verotukseen liittyen Wray tyrmää myös vaatimukset ”miljonääriveroista”, sillä rikkaan väestön kulutusalttius on matala, joten heidän verotuksensa ei vapauta merkittävästi resursseja yks.sektorilta. Wray pitää laajapohjaisia veroja tietyin verovähennysoikeuksin tehokkaimpana keinona resurssien vapauttamiseksi (s.147).
MMT:n valtiorahajärjestelmäkuvaus on talouspoliittisesti täysin neutraali, joten siihen pohjautuva talouspolitiikka voi olla niin konservatiivista kuin progressiivistakin, mutta Wray mukaan siihen tulisi kuitenkin aina sisältyä kolme osa-aluetta: vaihtuva valuuttakurssi, korkotavoite (”interest rate targeting”) ja työtakuu. Vaihtuvan valuuttakurssin osalta Wray täsmentää sitä, ettei hän tarkoita täysin vapaastivaihtuvaa valuuttakurssia, vaan valuuttakurssia, johon hallinto tarvittaessa kuitenkin puuttuu harkinnanvaraisesti (s.150). Keynesiä mukaillen MMT kannattaa nollakorkopolitiikkaa (s.152), sillä se lisää investointien määrää ja vähentää vauraan väestönosan korkotuloja (Keynes: ”euthanasia of the rentier”). Kolmas Wrayn vaatimus on työtakuujärjestelmän käyttöönotto (”job guarantee”). MMT:ssä työtakuu ymmärretään minimipalkkatason määrittelevänä ns. hinta-ankkurina, johon valuutan arvo sitoutuu, sekä työvoiman suhdannepuskurina: laskusuhdanteessa työvoimaa siirtyy (vapaaehtoisen) työtakuun piiriin ja vice versa.
Monet MMT:n kannattajat toivovat valtionvelkakirjoista luopumista, sillä niillä ei siis rahoiteta valtiota, vaan ainoastaan tarjotaan riskitöntä korkotuloa pankeille ja rikkaille. Mikäli niistä luovutaan, valtio voi halutessaan maksaa pientä korkoa suoraan pankkien ylijäämäreservitileille, joiden tyhjentämiseen valtionvelkakirjoja käytetään. Ylijäämäreservit syntyvät valtion kulutuksen seurauksena ja valtion kannalta on täysin yhdentekevää maksaako se korkoa valtionvelkakirjoista vai ylijäämäreserveistä (s.153).
Luvun lopussa Wray tölväisee vielä valtavirtaekonomisteja lainaamalla Keynesiä: ”toivottavasti ekonomisteista tulee joskus yhtä hyödyllisiä kuin hammaslääkäreistä!”.
Siihen toiveeseen on helppo yhtyä!
Kirjaa ei ole suunnattu suurelle yleisölle, mutta yleiskielisenä se on suhteellisen helppolukuinen. Se soveltuu raha-aktivisten lisäksi myös kaikille talouspolitiikasta kiinnostuneille, sillä korrektin talouspolitiikan tekeminen on mahdotonta ilman valtiorahajärjestelmän toiminnan ymmärtämistä. Toivottavasti tästä teoksesta tulee keskeinen referenssi suomalaisessa MMT-keskustelussa!
(*) Kirjan 13 ensimmäistä sivua luettavissa sen Amazon-preview-näkymästä.
(**) Taulukot löytyvät myös tämän referaatin lopusta.
Yksi kommentti artikkeliin ”referaatti: ”Making money work for us” by Randall Wray”