Referaatti: “The New Economics: A Manifesto” by Steve Keen

Steve Keen on tunnettu velkakriisien asiantuntija ja ankara vallitsevana olevan uusklassisen taloustieteen kriitikko.

Keenin tuore kirja: “The New Economics: A Manifesto” on tiivistetty versio hänen aiemmasta hittiteoksestaan: “Debunking economics”, josta siis löytyy syvällisemmät perustelut tässä kirjassa esitetyille näkemyksille. Kirjasta selviää mistä talouden epävakaus johtuu ja miksi uusklassinen taloustiede on vailla todellisuuspohjaa.

Täysin uusina asioina mukana on tarkka kuvaus valtiorahajärjestelmän toiminnasta sen eri taseoperaatioiden avulla. Lisäksi kirjassa on kappale talouden energia- ja ympristörajoitteista.

Ohessa kukin kappale referoituna sitä vastaavan alkuperäisen otsikon alla:

“1. Why this manifesto?”

Keen kääntyi uusklassisen tieteen kriitikoksi jo opiskeluvuosinaan ja johti sen opetusta vastustavaa opiskelijakapinaa v.1973.

Tutustuttuaan Hyman Minskyn makrotalouden dynamiikka käsittelevään tutkimukseen: “The Financial Instability Hypothisis”, hän innostui tekemään tietokonesimulaatioita sen pohjalta ja ymmärsi jo v.1995, että maailmantalous on menossa kohti velkakriisiä, jolloin hän alkoi välittömästi kirjoittamaan ensimmäistä kirjaansa: “Debunking economics”, joka julkaistiin juuri dotcom-romahduksen jälkeen v.2001. Subprime-kriisin jälkeen v.2008 hän ymmärsi, että teosta on päivitettävä ja syntyi uusintapainos v.2011. Ennen tuoretta “The New Economics” kirja Keen julkaisi vielä kirjan: “Can we avoid another financial crisis?” v.2017.

Keen ei pidä uusklassista taloustiedettä (jatkossa pelkkä taloustiede (“economics”)) oikeana tieteenä sen uudistumiskyvyttömyyden vuoksi, sillä se on juuriltaan yhä samanlainen kuin syntyessään 1870-luvulla (s.10). Nykyisin valtavirtainen taloustieteen haara, eli ns. uuskeynesiläisyyskin on nimestään huolimatta perustaltaan uusklassinen, eikä keynesiläinen, jonka perintöä todellisuudessa jatkaa ns. jälkikeynesiläinen koulukunta, jonka uusin alihaara on puolestaan MMT (“Modern Monetary Theory”).

Keenin mukaan tiede kehittyy uusien ideoiden vallatessa alaa ja lopulta syrjäyttäessä valtavirtaisen näkemyksen. Se tapahtuu yleensä, Max Planckia lainaten: “Yhdet hautajaiset kerrallaan” (s.6) ts. vanhaa näkemystä edustavan kaartin siirtyessä yksi kerrallaan pois elävien kirjoista. Taloustieteeltä kuitenkin puuttuu tällainen uudistumiskyky: Sekä sisäisestä että ulkoisesta kritiikistä ja toistuvista velkakriiseistä huolimatta, sitä opetetaan yliopistoissa entiseen tapaansa.

Keenin mukaan on uusklassinen taloustiede on syntynyt klassista koulukuntaa edustaneen Karl Marxin kapitalismikritiikin vastareaktiona (s.11). Talouseliitin etujen ajaminen lieneekin suurin syy taloustieteen uudistuskyvyttömyydelle/haluttomuudelle. Taloustieteen rahoitus on ollut aina hyvin turvattu, jonka vuoksi se dominoi täysin julkista ja poliittista talouskeskustelua.

Keenin jo 70-luvulla lietsoma kapinahenki on herännyt uudelleen eloon finanssi- ja eurokriisien jälkeen. Näkyvin kapinaryhmä on ollut Manchesterin yliopiston “Post-Crash Economics” (s.16), joka on nykyisin levittäytynyt jo yli sataan yliopistoon “Rehinking Economics” -kampanjan kautta.

Taloustieteen lopun Keen arvoi koittavan, kun sen väistämättä tulee epäonnistumaan ilmastokriisin torjunnan edistämisessä (s.17).

Eka kappaleen raakaversio löytyy täältä (2.12.2020).

“2 Money matters”

Taloustieteen mukaan talous on hyödykevaihdantatalous ja raha on neutraali hyödyke, joka mahdollistaa vaihdannan. Keskuspankin tulee säätää rahan määrää sujuvan vaihdannan mahdollistamiseksi. Keskuspankin liikkellelaskema keskuspankkiraha (“base money”, M0) moninkertaistuu pankkijärjestelmässä ns. rahakerroinmallin mukaan (“fractional reserve lending”). Valtiot, yritykset ja kansalaiset lainaavat näin syntyneitä varoja (“loanable funds”), kuten esim. talousnobelisti Paul Krugman asian ilmaisee (s.21):

“Think of it this way: When debt is rising, it is not the economy as a whole borrowing more money. It is rather a case of less patient people, who for whatever reason want to spend sooner rather than later, borrowing from more patient people.”

Mutta, kuten seuraavasta käy ilmi, todellisuudessa raha on velkaa ja talous on velkarahatalous.

“2. 1 Modelling the origins of fiat money in Minsky”

Rahajärjestelmän virtoja (“flows”), kuvataan tässä kappaleessa ns. Godley-taulukoiden avulla, joissa kullakin toimijalla on viisi saraketta: rahavirtaa vastaava taseoperaatio, varat (assets), velat (liability), oma pääoma (equity) ja taseen summa (varat – velat – pääoma = 0).

Lukujen sijaan taseoperaatioissa käytetään rahavirran arvoa vastaavaa sanasymboolia. Ao. esimerkkitaulukoissa rahapajan (Mint) ja valtiovarainministeriön (Treasury) Godley-taulukot sen jälkeen, kun rahapaja on lyönyt kolikoita (s.36). Rivit summautuvat aina nollaksi.

OperationAssetLiabilityEquityA-L-E
Create coinsMint.Coins0Mint.Coins0
Figure 2.3: Mint

OperationAssetLiabilityEquityA-L-E
Create coins0Mint.Coins-Mint.Coins0
Figure 2.3: Treasury

Yhden toimijan varallisuus on aina jonkin toisen toimijan velkaa. Varjojen ja velkojen erotus muodostaa aina kunkin toimijan oman pääoman (Assets – Liabilities = Equity).

Ensiksi kappaleessa kuvataan Godley-taulukoilla kuvitteellinen primitiivinen hyödykevaihdantatalous (s.29), jollaisia ei siis todellisuudessa koskaan ole ollutkaan. Sekä hyödykevaihdantatalous, että hyödykerahajärjestelmä ovat Adam Smithin “Kansakuntien varallisuus” -teoksen myötä syntyneitä myyttejä, joita Carl Menger myöhemmin kehitti eteenpäin (/3/, s.29).

Seuraavaksi Keen kuvaa kultakantaisen hyödykerahajärjestelmän, jollaiseksi taloustiede nykyisen fiat-järjestelmänkin kuvittelee, Smithiä ja Mengeriä mukaillen. Sitten kuvataan metallirahaan perustuva fiat-valtiorahajärjestelmä, jollaisia syntyi jo antiikin kaupunkivaltioihin. Viimeisenä on nykyinen fiat-valtiorahajärjestelmä (s.37), joka on metallirahojen sijaan on totetutettu digitaalisen tasekirjanpidon avulla.

“2.2 Modelling modern fiat money in Minsky”

Taloustieteen mukaan valtio lainaa rahaa yks.sektorilta rahoittaakseen toimintansa, mikä siten vähentää yks.sektorille itselleen tarjolla olevan rahan määrää (“crowding out”) ja lisäksi valtionvelka jää taakaksi tuleville sukupolville. Ote Mankiwin taloustieteen oppikirjasta (s.40):

“When a government spends more than it collects in taxes, it has a budget deficit, which it finances by borrowing from the private sector or from foreign governments. The accumulation of past borrowing is the government debt…Government borrowing reduces national saving and crowds out capital accumulation…Many economists have criticised this increase in government debt as imposing an unjustifiable burden on future generations“, Mankiw (2016), p.556

Todellisuudessa kumpikaan käsitys ei pidä paikkaansa.


Allaolevassa kuvassa on valtiorahajärjestelmän taseoperaatiot Godley-taulukkoina. Kuvassa näkyy myös simulaation alkuarvot, jotka voi jättää huomiotta. Täyden resoluution kuva on liitteenä referaatin lopussa.


Fig. 2.5: The fundamental monetary operations of the government

Tässä kappaleessa Keen kuvaa valtiorahajärjestelmän taseoperaatiot, jotka ovat:

  • Valtion suora kulutus ja/tai tulonsiirrot yks.sektorille
  • Valtion verotus
  • Valtiovarainminsteriön (VVM) valtionvelkakirjamyynnit pankeille alijäämän kattamiseksi, jolla estetään se, ettei VVM:n tili keskuspankissa mene negatiiviseksi. Myyntien seurauksena valtion alijäämistä syntyvä keskuspankkiraha tallettuu valtionvelkakirjoihin.
  • Koronmaksu valtionvelkakirjoista
  • Keskuspankin avomarkkinaoperaatiot ts. valtionvelkakirjojen takaisinostot
  • Pankkien valtionvelkakirjamyynnit muille kuin toisille pankeille (non-banks), eli käytännössä lähinnä (eläke)rahastoille.
  • Valtiovarainministeriön koronmaksu valtionvelkakirjoista yks.sektorille

Joista tärkeimmät huomiot:

  • Valtion alijäämät (menot > verot, spending > taxation) luovat vastaavan määrän keskuspankkirahaa (reservejä) yks.sektorille (s.41).
  • Valtionvelkakirjat ovat pankeille korollinen vaihtoehto korottomille keskuspankkireserveille.
  • Mikäli valtionvelkakirjoja ei lasketa liikkeelle, menee VVM:n tili keskuspankissa negatiiviseksi, mutta se on pelkkä tasekirjanpidollinen merkintä (overdraft), eikä vaikuta valtion toimintaan mitenkään (s.43).

Valtion alijäämät eivät siis velkaannuta tulevia sukupolvia, vaan päinvastoin alijäämät synnyttävät korotonta keskuspankkirahaa yks.sektorille, mikä vähentää sen velkaantumista pankeille. Keen käyttää esimerkkinä toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta, jossa USA:n valtionvelka oli noussut rajusti 38%:sta 118%:iin BKT:sta. Sodan jälkeen alkoi kuitenkin ennennäkemätön nousukausi, sillä yksityinen velkaantuminen oli pudonnut 33%:iin BKT:sta sotaelvytyksen aiheuttamien massiivisten alijäämien ansiosta, jotka lisäsivät yksityisen sektorin keskuspankkirahavarallisuutta vastaavalla määrällä. (s.45, s.58, s.64).

“2.3 The logic of credit’s role in aggregate demand”

Taloudessa yhden menot ovat aina jonkun toisen tuloa. Tässä kappaleessa Keen esittää pankkiluottojen vaikutuksen talouden kokonaiskysyntään ja vastaavasti kokonaistuloon koko pankkisektoria kuvaavan ns. Moore-taulukon avulla.

Ohessa esimerkkitaulukko kuvitteellisen talouden pankkisektorista, jossa vain kotitaloudet saavat luottoja, jonka ne kuluttavat teollisuuden tuottamiin kulutushyödykkeisiin. Aakkosjärjestyksessä olevilla suurilla kirjaimilla on kuvattu eri sektoreiden väliset tulot/menot (“flows”). Luotot ovat pankin varallisuutta (Assets) ja niistä syntynyt tiliraha on pankin velkaa sen asiakkaille (Liability). Pankin oma pääoma (Equity) on sen varat miinus velat.

Table 2.4: The Moore table for bank originated money and debt

Taulukon diagonaalista saadaan talouden kokonaiskysyntä (miinusta) ja summaamalla yhteen taulukon muut solut saadaan kokonaistulo (plussaa), eli:

Aggregate Income = A + (B + Credit) + Interest + C + D + E + F + G + H + I

Toisinsanoen sekä luotto, että siitä maksettu korko lisää talouden kokonaistuloa, eikä raha siis täten ole pelkkä neutraali vaihdannan väline, kuten taloustiede väittää.


Keen esittää myös vastaavan taulukon taloustieteen mukaiselle lainattavien varojen järjestelmälle, jossa pankkeja ei tarvitse erikseen mallintaa (s.54). Tällöin kokonaistuloksi muodostuu:

Aggregate Income = A + Interest + C + D + E + F

Ts. ainoastaan korko lisää kokonaistuloa, sillä lainattavien varojen järjestelmä vain siirtää kysyntää sektorilta toiselle, eikä lisää sitä, eli kuten Fedin entinen pääjohtaja Ben Bernanke on asian ilmaissut:

“Lending and repayment would be pure redistributions, which should have no significant macroeconomic effects”, (s.54)

“2.4 Negative credit, economic crises and economic policy”

Kuten edellisestä kappaleesta ilmeni, taloustiede ei huomioi pankkiluottoja teorioissaan, eikä siten myöskään niiden roolia talouskriisien aiheuttajana. Valtavirtaekonomistien mukaan talouskriisit johtuvat sensijaan “ulkoisista shokeista”. Eräs lainaus:

“These results suggest that largely the pattern of exogenous demand and supply disturbances that caused the Great Moderation to end and the Great Recession (2008) to begin was quite similar to the patterns generating each of the two previous downturns in 1990-91 and 2001″, prof. Peter Ireland, Boston College (s.56)

Todellisuudessa luotonkasvun hidastuminen aiheuttaa taantumat/lamat. Talouskriisien aikana luotonkasvu kääntyy negatiiviseksi: Esim. finanssikriisin jälkeisessä taantumassa (“The Great Recession”) USA:n vuosittainen luotonkasvu kääntyi +15.4%/BKT -> -5.3%/BKT. (Table 2.5, s.59).

Lisäksi kokonaisvelkaantuminen kasvaa yli suhdannesyklien ns. pitkiksi velkasykleiksi: Ao. kuvassa USA:n kaksi edellistä pitkää velkasykliä (punainen) ja vuosittainen luotonluonnin vaihtelu (sininen). Pitkät velkasyklit ovat pituudeltaan kymmeniä vuosia. Edellinen pitkä velkasykli päättyi v.1929 pörssiromahdukseen. Velka/BKT suhde tosin jatkoi kasvuaan v.1932 asti BKT:n romahtaessa.

Fig. 2.9: Private debt and credit in the USA since 1834

“2. 5 An integrated view of deficits and credit”

Velka on talouden polttoaine. Mikäli julkinen velkaantuminen vähenee on yksityisen velkaantumisen pakko kasvaa talouden kokonaiskysynnän ylläpitämiseksi.

Tällainen tilanne oli USA:ssa 1920-luvulla presidentti Coolidgen ylläpitäessä n. 1% vuosittaisia budjettiylijäämiä (verot > menot), mikä tarkoitti vastaavan tilirahamäärän katoamista taloudesta. Pankkien keskuspankkireservit supistuivat myöskin vastaavasti, sillä ainoastaan reservit kelpaavat verojen lopullisena selvitysvälineenä (s.60). Ylijäämien seurauksena valtionvelka putosi 30%/BKT -> 15%/BKT ja vastaavasti yksityinen velka kasvoi 55%/BKT -> 100%/BKT, mikä lopulta päättyi luottokuplan romahdukseen, joka päätti pitkän velkasyklin (1865-1929, Fig: 2.9) ja 1930-luvun suuri lama alkoi (“The Great Depression”).

USA:n 1920-luvulla syntynyt yksityinen ylivelka suli pois vasta toisen maailmansodan massiivisen sotaelvytyksen ansiosta, jolloin se putosi tasolle 33%/BKT. Uusi velkasykli käynnistyi kuitenkin heti sodan jälkeen ja yks.velka nousi tasolle 170%/BKT juuri ennen finanssikriisiä v.2008 . IMF:n mukaan USA:n yks.velka oli v.2019 tasolla 219%/BKT.


Ao. Godley-taulukossa on kuvitteellisen talouden pankkisektorin keskeiset taseoperaatiot, joissa näkyy sekä pankkien, että valtion rahanluonti. Tässä kuvitteellisessa taloudessa pankit luovat luottoja ainoastaan yrityksille, vastaavasti valtio kohdistaa alijäämäisen kulutuksensa (deficit) ainoastaan yrityksiin. Velat (liability) tarkoittaa pankkitilejä (deposits).

Fig. 2.5: The fundamental monetary operations of the government.

Sekä julkinen, että yksityinen rahanluonti näkyy kahtena vastaavan suuruisena kirjauksena sekä “varat”-, että “velat”-puolella tasetta, eli sekä valtion alijäämät, että pankkiluotot luovat rahaa. Mutta esim. VVM:n (Treasury) valtionvelkakirjojen myynti ei luo rahaa, vaan siinä tapahtuu varojen siirto kahden eri sarakkeen välillä “varat”-puolella.

Fig. 2.5 tiivistää kaiken olennaisen rahajärjestelmän toiminnasta: Pankit ja valtiot luovat rahaa rinta-rinnan. Valtion alijäämät ovat yks.sektorin tuloa/varallisuutta. Luottojen korot ovat pankkien tuloa. Valtionvelkakirjojen korot ovat niitä omistavien pankkien sekä (eläke)rahastojen kautta (vauraan) väestönosan tuloa.

“2.6 A Modern Debt Jubilee”

Keenin mukaan yksityisen sektorin velkaantumiskehityksen seurannan tulisi olla vähintäänkin yhtä tärkeää kuin esim. työttömyysasteen seurannan, sillä yksityinen ylivelka, on lähes aina talouskriisien takana, eikä suinkaan julkinen velka, jonka ympärillä velkakeskustelu enimmäkseen pyörii (s.65).

Massiivinen sotaelvytys on yksi tapa vähentää yks.velkaa, mutta ei tietenkään suositeltava skenario. Keenin rauhanomainen ratkaisu ylivelan purkuun on alunperin Michael Hudsonin ehdottama: “Modern Debt Jubilee” (s.66), joka viittaa Raamatussa mainittuun tapaan armahtaa velat n. 7v välein. Rahajärjestelmäthän ovat siis olleet velkarahajärjestelmiä aina kirjoitustaidon synnystä lähtien, vaikka taloustieteen mukaan olemmekin jonkinlaisessa hyödykerahajärjestelmässä (“loanable funds”).

Keenin/Hudsonin ehdottama velkaleikkaus perustuisi pankkisektorin em. Godley-taulukon (Fig. 2.5) “Credit”-rahan (tilirahaa) osittaiseen vaihtamiseen “Deficit”-rahaan (keskuspankkirahaa), jolloin taloudessa oleva kokonaisrahamäärä ei muuttuisi, vaan ainoastaan ko. rahatyyppien ts. keskuspankkirahan (valtionvelan) ja tilirahan (luottojen) suhde.

Keen ehdottaa yks.velan leikkausta tasolle 40%/BKT, jolla se siis oli toisen maailmansodan jälkeen. Operaatio toteutettaisiin niin, että kaikille kansalaisille annettaisiin ko. velkaleikkaustavoitetta vastaava summa keskuspankkirahaa. Velallisten tulisi maksaa saamillaan rahoilla omia velkojaan. Velattomien tulisi puolestaan ostaa saamillaan rahoilla yritysten osakkeita ja yritysten tulisi sitten leikata omia velkojaan saamillaan osakkeiden myyntituloilla.

Fedin harjoittama “määrällinen kevennys”, eli “Quantitative Easing” (QE), ei ole rahanluontia, vaan se on ainoastaan muuttanut pankkisektorin varat-puolen (“vastaavaa”/”assets”) koostumusta, eli poistanut pankkisektorin taseesta velkakirjoja ja korvannut ne pankkireserveillä (“asset swap”), joita pankki- ja finanssisektori on sitten sijoittanut esim. osakkeisiin, mikä on kasvattanut kansalaisten varallisuuseroja (s.67). Fedin ex-pääjohtaja Ben Bernanke:

“Higher stock prices will boost consumer wealth and help increase confidence, which can also spur spending. Increased spending will lead to higher incomes and profits that in a virtuous cycle will further support economic expansion”, Ben Bernanke, Washington Post (2010)

“2.7 Taming the ‘roving cavaliers’ of credit”

“The credit system, which has it’s focus in the so-called national banks and the big money-lenders and usurers surrounding them, constitutes enormous centralisation and gives this class of parasites the fabulous power, not only to periodically to despoil industrial capitalist, but also to interfere in actual production in a most dangerous manner – and this gang knows nothing about production and has nothing to do with it.”, Karl Marx, Capital Vol.3 (1894)

Keenin mukaan talouden epävakautta ei voi täysin poistaa, mutta luotonluontia tulee silti kuitenkin rajata niin, että se pääosin kohdentuu tuotannollisiin investointeihin ja välttämättömään kulutukseen. Lisäksi tulisi rajoittaa luotonluontia omaisuuserien hankintaan (“asset transactions”) ja niillä spekulointiin (s.70).

Oheisessa kuvassa USA:n asuntoluottojen vaikutus asuntohintoihin, josta selkeästi havaittava korrelaatio on 0.64. Schiller CAPE-osakeindeksin ja sijoitusluottojen (“margin debt”) korrelaatio on myöskin 0.64. USA:n työllisyyden ja luottojen korrelaatio on puolestaan (0.928) (/2/, s.59). Em. korrelaatioiden perusteella voidaan helposti todeta taloustieteen käsitys rahan olemuksesta neutraalina vaihdon välineenä täysin virheelliseksi.

Fig 2.14: Change in household credit and change in house prices

Keen mainitsee ehdottaa kolmea eri tapaa rajata pankkien luotonluontia:

  • Asuntoluottojen rajaaminen 10x ostettavan asunnon arvioitu vuosivuokra
  • Osakespekuloinnin vähentäminen rajaamalla listautumisantien (IPO) jälkeen myytyjen osakkeiden elinikää, jonka jälkeen ne raukeaisivat arvottomina
  • Yrityksen pääoman luovuttaminen vastineeksi investointiluotoille, velkasitoumuksen sijaan (“Entrepeneural equity loans”)

(‘roving cavaliers’ = ‘helppoheikit’)

“2.8 Shifting the monetary paradigm”

“Money matters”, joka on kirjan pisin kappale, päättyy niin osuvasti ja ytimekkäästi, että kopion sen suoraan tähän (s.74):

Private debt, not government debt, is is dangerous when it is high relative to GDP. Governments should normally run deficits to create identical surpluses for the non-government sectors. Government debt does not burden future generations, but instead generates monetary assets for current ones. All the neoclassical arguments about money are invalid: There is nothing to keep!

“3 Our complex world”

Taloustieteen mukaan kaikki markkinat palautuvat aina tasapainoon siirtymävaiheen jälkeen (“general equilibrium”) ikäänkuin jokin mekaaninen kojeisto. Talous on siis luontaisesti tasapainohakuinen, jota ainoastaan ulkoiset shokit voivat horjuttaa. Valtioiden ei tulisi puuttua markkinoiden toimintaan, sillä se horjuttaisi niiden luontaista tasapainoa.

Hyman Minskya mukaillen Keen kuitenkin toteaa, että markkinoilla vallitsee jatkuva epätasapaino (“general desequilibrium”), ts. kysynnän ja tarjonnan tasapainotila on epästabiili ja lisäksi epävakaita tasapainotiloja voi olla useita.

Talous on dynaaminen järjestelmä, jossa sen eri parametrit vaikuttavat toisiinsa epälineaarisesti (epälineaarisia differentiaaliyhtälöitä). Asian teki tunnetuksi Hyman Minsky tutkimuksessaan: “Financial Instability Hypotesis”.

Fig 2: Lorenz’s butterfly weather model (/2/, s.38)

Dynaamisten järjestelmien toiminnan visualisoi ensimmäisenä meteorologi Edward Lorenz v.1963 tutkimuksessaan: “Deterministic Nonperiodic Flow” (s.79). Ko. julkaisusta on peräisin suurelle yleissöllekin tuttu ns. “perhoskuvio”, joka kuvaa matemaattisesti sääsolun turbulenssia. Turbulenssi ei koskaan tasapainotu, vaan sillä on kolme epävakata tasapainotilaa: kaksi sisäkehällä ja yksi kahdeksikon muotoisella ulkokehällä. Mallissa on vain kolme eri parametriä, jotka vaikuttavat epälineaarisesti toisiinsa.

Toinen suurelle yleisölle tuttu dynaaminen malli on kolmen tai useamman kappaleen liikeyhtälöt, kuten esim. planeettajärjestelmät, jotka eivät siis koskaan tasapainotu. Kansantalous on vastaavanlainen “general desequilibrium” -järjestelmä, eikä siis mekaanisesti tasapainottuva “general equilibrium” -kojeisto, kuten taloustiede esittää.

“3.1 A complex systems model of economic instability”

Tässä kappaleessa Keen havinnollistaa yksinkertaisen “Minsky”-makrosimulaatiomallin avulla talouden dynamiikkaa. Mallin kuvitteellisessa kansantaloudessa pankit luovat rahaa ainoastaan yrityksille ja valtio ei luo rahaa lainkaan (s.85).

Fig. 5 Rising inequality caused by rising debt (/2/, s.46)

Talouden tulonjakokäppyröistä (“Workers-Capitalists-Bankers”) havaitaan, että velkaantumisen kasvaessa talous ensin vakautuu, mutta sen jälkeen alkaa uudelleen kasvaa ja velkaantumisen noustessa kestämättömälle tasolle talous lopulta romahtaa. Keen ei ollut yllättynyt vuonna 1992 luomansa mallin ennustamasta vakautumisesta ja lopulta romahduksesta, sillä se oli täysin Minskyn tunnetun väittämän mukainen:

“Stability – or tranquility – in a world with cyclical past and capitalistic financial institutions is destabilising”, (s.91)

Minskyn väittämä koski yhtä (viimeistä ennen romahdusta) taloussykliä, kun taas Keenin malli kattaa useita syklejä. Yllättävä uusi havainto oli mallin ennustama syklien epävakautuminen juuri ennen lopullista romahdusta ts. pitkän velkasyklin päättymistä.

Vieläkin suurempi hämmästys Keenille oli se, että todellinen talousdata alkoi mukailla hänen luomaansa hyvin yksinkertaista dynaamista malliaan: Talous oli vakaa. Työttömyys ja inflaatio alenivat syklistä toiseen siirryttäessä:

Fig. 3.5: Declining cycles in employment and inflation, while private debt rises

Yksinkertainenkin muutamasta makrotalouden aggregaatista (Tarkemmin kappaleessa 3.3) johdettu malli kuvaa siis todellisen talouden dynamiikkaa hyvin osuvasti.

Fedin ex-pääjohtajan Ben Bernaken hehkutti talouden suurta vakautumista 2000-luvun alussa (“The Great Moderation”, s.93), vaikka todellisuudessa kysymyksessä olikin siis pitkään velkasyklin liittyvä vakautumisvaihde juuri ennen epävakautumisen kasvua, joka sitten tapahtuikin v.2008 finanssikriisin muodossa.

Finanssikriisistä huolimatta taloustieteen fiksaatio siitä, että makrotalousmallit on johdettava mikrotalousmallien pohjalta säilyi silti horjumattomana:

“The pursuit of a widely accepted analytical macroeconomic core in which to locate discussions and extensions may be a pipe dream, but it is surely worth pursuing...Starting from explicit microfoundations is clearly essential: Where else to start from?”, Blanchard (2016), (s.93)

“3.2 Complexity and the impossibility of microfoundations”

Tämä kirjan kappale perustuu fysiikan nobelistin Philip Anderssonin julkaisuun: “More is different”, (1972).

Taloustieteen mukaan “makrotalous on sovellettua mikrotaloutta”. Anderssonin mukaan järjestelmän osien ominaisuuksien perusteella ei kuitenkaan voida ymmärtää niistä koostetun järjestelmän toimintaa:

“The ability to reduce everything to simple fundamental laws does not imply the ability to start from those laws and reconstruct the universe”.

Esimerkkinä Andersson on laatinut taulukon eri luonnontieteiden rakennehierarkiasta:

Luonnontieteiden rakennehierarkia (s.95)

Rakennehirakian perusteella ei siis voi esim. todeta, että solubiologia olisi sovellettua kemiaa tai psykologia sovellettua fysiologiaa, vaan että:

“The behaviour of large and complex aggregates of elementary particles, it turns out, is not to understood in terms of simple extrapolation of the properties of a few particles. Instead, at each level of complexity entirely new properties appear and the understanding of the new behaviours requires research which I think is as fundamental in it’s nature as any other.”

Em. perusteella makrotalous ei siis voi olla sovellettua mikrotaloutta, kuten taloustiede esittää. Keen käyttää eri rakennehierakiatasoilla syntyvistä uusista ominaisuuksista termiä: “emergent properties” (s.96).

“3.3 The macrofoundations of macroeconomics”

Anderssonia mukaillen Keen siis toteaa, ettei makrotaloutta voi johtaa mikrotalousmallien perusteella. Sensijaan hänen mukaansa dynaamisen makrotalousmallin voi johtaa suoraan kansantalouden eri aggregaattien suhteiden muutoksia kuvaavien lausekkeiden avulla. Esim. Fig.5:ssä esitetty malli on johdettu vain kolmen eri aggregaatin suhteista (s.98):

  • EmploymentRate = Labour/Population
  • WagesShare = Wages/GDP
  • DebtRatio = Debt/GDP

Tämä yksinkertainen malli on yksi “Minsky”-makrosimulaatio-ohjelmiston mukana tulevista esimerkkimalleista: “SurplusesCausesDepressions.mky”.

Vieläkin kattavampi kansatalouden malli saadaan aikaiseksi kun siihen lisätään valtion rahanluonti, sekä pankkien rahanluonti asset-transaktioita/spekulaatiota varten, eli Keenin sanoin “Ponzi-financing” (s.99). Huomattavaa on, että luotonluonti omaisuuserien hankintaa ja niillä spekulointia varten ei näy BKT:ssa, sillä se mittaa taloudessa syntyvää lisäarvoa, jota assettien siirtely taskusta toiseen ei luonnollisestikaan tuota.

Kappaleen 3 olennainen sisältö on myös Keenin edellisen kirjan (/2/) kappaleessa: “Microeconomics, Macroeconomics and Complexity”, joka on vapaasti jaettavissa.

“4 Economics, energy and the environment”

Keenin mukaan niin uusklassinen, kuin jälkikeynesiläinen taloustiedekään, ei huomio tuotannon energia- ja ympäristörajoitteita ts. tuotannon kuvitellaan syntyvän pelkästään työvoiman ja pääoman yhdistelmästä. Lisäksi sen ajatellaan tapahtuvan ilman energia- ja resurssirajoitetta ja ilman mitään vaikutusta ympäristöön.

Todellisuudessa työn/tuotannon täytyy tuottaa termodynamiikan toisen säännön mukaisesti entropian kasvua, eli käytännössä saastumista sekä fossiilienergia- ja raaka-ainevarojen dilutoitumista.

Esimerkkinä työn/tuotannon aiheuttamasta entropian kasvusta Keen käyttää mallia teoreettisesta lämpövoimakoneesta (s.103), joka muuttaa kemiallista energiaa suoraan lämpösäteilyksi, jolloin energiatiheys vähenee ts. entropia kasvaa:

Fig 4.1 The basic principle of a heat engine. Work can be done if T.h > T.c.

Todellinen lämpövoimakone lisää luonnollisesti entropiaa myös tupruttelemalla fossiilienergiavarantoja ilmakehään. Tuotannollinen lämpövoimakone lisää puolestaan entropiaa levittämällä raaka-ainevarantoja ympäristöön (“resource depletion”), sillä raaka-aineiden täydellinen kierrättäminen on tietysti täysin mahdotonta.


Talouden energiarajoite näkyy havainnollisesti alla olevasta kuvasta:

Fig 4.2: The correlation between change in global energy consumption and change in in global GDP is 0.83

Eli talouskasvu on siis täysin riippuvainen energian saatavuudesta ja sen hinnasta, eikä sitä täten voi jättää huomioitta talousmalleissa. Keen esittääkin kirjan liitteessä ehdotuksensa siitä, kuinka energiarajoite tulisi lisätä sekä uusklassiseen, että jälkikeynesiläiseen tuotantofunktioon (“production function”). Keenillä on ehdotuksessaan mielenkiintoinen oivallus siitä, että energia tulee lisätä malliin pääoman ja työvoiman kautta, eikä erillisenä energian syöttövirtana:

“Energy can therefore be incorporated into model of production simply by treating both labour and capital (“production machinery”) as means by which energy is harnessed to perform useful work”, (s.105)

“Capital” tarkoittaa ekonomistikielessä rahapääoman lisäksi myös fyysistä tuotantokoneistoa, johon rahapääoma on sidottu

“4.1 Our unsustainable future”

Tässä kappaleessa lämpövoimakone-analogia ampuu yli, kun Keen esittää tuotannon hukkaenergian vaikuttavan merkittävästi ilmaston läpenemiseen (s.110). Lähteenä hän on käyttänyt fyysikko T. Murphyn julkaisua: “Exponential economist meets finite physicist” (2012).

Sensijaan Murphyllä on kyllä osuva analogia tarpeesta muuttaa nykyinen “cowboy-talous” “spaceman-taloudeksi”. Cowboy-taloudessa resursseja tuhlattavaksi ja tilaa sotkettavaksi vaikuttaisi olevan rajattomasti, kun taas spaceman-taloudessa maailma ajatellaan ikäänkuin avaruusalukseksi, jossa resursseja kierrätetään ja saastuttaminen on rajallista.

“4.2 Revolution by revulsion”

Valtavirtaekonomistit miehittävät kaikki keskeiset talouteen vaikuttavat positiot yhteiskunnassa, eikä kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC tee siinä tietystikään mitään poikkeusta, vaan ilmastoraporttien talousosiot ovat lähes poikkeuksetta heidän kirjoittamiaan.

Tuloksena on Keenin mukaan huonointa tiedettä, mitä hän on koskaan nähnyt (s.112). Ohessa kaksi lainausta v.2014 raportista:

“For most economic sectors the impact of climate change will be small relative to the impacts of other drivers: Changes in population, age, income, relative prices, lifestyle, regulation, governance and many other aspects of socioeconomic development will have impact on the supply and demand of economic goods and services that is large relative to the impact of climate change”, Arent & al, p.622, IPCC report (2014)

Samaisessa raportissa väitetään myös, että ilmastonmuutoksella ei ole vaikutusta tuotantoon, joka tapahtuu sisätiloissa:

“Economic activities such as agriculture, forestry, fisheries, and mining are exposed to the weather and thus vulnerable to the climate change. Other economic activities such as manufacturing and services largely take place in controlled environments (i.e. indoors) and are not really exposed to climate change”

Yksi em. raportin kirjoittajista Richard Tol jatkaa ilmastonmuutoksen vaikutuksen ja sään sotkemista keskenään omassa artikkelissaan: “The economic effects of climate change”:

“..is based on direct estimates of the welfare impacts using observed variations (across space within a single country) in prices and expenditures to discern the effect of climate. Mendelsohn assumes that the observed variation of economic activity with climate over space holds over time as well and uses climate models to estimate the future effect of climate change”, p.32, The Journal of Economic Perspectives (2009)

Eli Tol:in mukaan ilmastonmuutoksen aiheuttamia vaikutuksia taloudelliseen aktiviteettiin voidaan arvoida vertailemalla nykyisiä taloudellisen aktiviteetin eroja samassa maassa, mutta eri ilmastovyöhykkeellä olevien alueiden välillä.

Keenin mukaan ekonomistit ennustavat ilmastonmuutoksen talousvaikutuksia vieläkin huonommin kuin talouden tilaa juuri ennen finanssikriisiä. Talouskriisi saatiin hoidettua ei-valtavirtasella, jälkikeynesiläisellä talouspolitiikalla, mutta ilmastokriisissä ihmiskunta voi joutua taistelemaan olemassaolsotaan (s.123).

“5 The Neoclassical disease”

Fig. 4.1: Kysynnän ja tarjonnan tasapainomalli (/1/, s.74)

Kaikille tuttu kysynnän ja tarjonnan tasapainomalli on taloustieteen keskeinen opinkappale, jonka mukana se joko seisoo tai kaatuu. Tasapainomalli kuvaa kysynnän ja tarjonnan tasapainoa, sekä yksittäisten hyödykkeiden osalta, että markkinoiden kokonaiskysynnän ja tarjonnan osalta. Ruotsalaista ekonomistia Axel Leijonhufvudia mukaillen Keen irvailee mikro- ja makrotason tasapainomalleille kutsumalla niitä nimellä: “Totem of the micro and totem of the macro” (/1/, s.74).

Todellisuudessa tarjontakäyrä (Supply) on aina laskeva ts. tuotantokustannukset laskevat tuotantovoluumin kasvaessa (s.125). Yksittäisen kuluttajan ja tuotteen kysyntäkäyrä (Demand) voi olla laskeva, mutta markkinoiden kokonaiskysyntäkäyrä voi olla minkämuotoinen tahansa, sillä hintatason muutos vaikuttaa aina tuottajien tuloihin, mikä puolestaan vaikuttaa heidän mieltymystensä (joista on mahdotonta sanoa yhtään mitään) mukaisesti kokonaiskysyntään (s.131), jolloin kysyntäkäyrä siirtyy ja muuttaa muotoaan. Toisinsanoen mitään tasapainopistettä ei ole olemassa, vaan yksi tai useampi epävakaa tasapainotila. Kuvan mukainen tasapainomalli on siis pelkkää kuvitelmaa.

Toteemin kaatuminen romuttaa myös taloustieteen käsityksen yritysten voittojen maksimoinnista, jonka mukaan se tapahtuu silloin, kun marginaalituotto ja -kustannus ovat yhtäsuuret ts. tuotteesta saatu lisätuotto ja sen aiheuttamat lisäkulut ovat yhtäsuuret (“marginal revenue equates marginal cost”). Todellisuudessa yritysten voitot kasvavat aina, kun tuotteen hinta on yli keskituotantokustannusten (s.127).

“Toteemien” puolustus on vaatinut taloustieteilijöiltä täysin absurdien olettamusten, kuten esim. “hyväntahtoisen keskusjohdon” käyttöönottoa laskevan kokonaiskysyntäkäyrän aikaansaamiseksi (s.133):

“Let us now hypothesise that there is a process, a benevolent central authority perhaps, that for any given price p and aggregate wealth function w redistributes wealth in order to maximise social welfare.”, Microeconomics, Mas-Colell et al. (1995)

Talousnobelisti Milton Friedman on puolustanut tarvittavia, ilmeisen absurdeja, olettamuksia mm. näin (s.129):

“The relation between the significance of a theory and the realism of its assumptions is almost the opposite of that suggested by the view under criticism. Truly important and significant hypothesis will be found to have assumptions that are wildly in accurate descriptive representations of reality an in general the more significant the theory the more unrealistic the assumptions.”, p.153, The Methodology of Positive Economics (2007)

Ts. Friedmanin mukaan teoria on sitä merkittävämpi, mitä epärealistisimpiin oletuksiin se perustuu. Lausahdus sai sittemmin lempinimen “F-twist”.

Absurdeja väittämiä sisältävät tutkimukset läpäisevät julkaisuseulan, sillä erotuomareina toimivat luonnollisesti toiset valtavirtaekonomistit. Ilmastonmuutosta käsittelevien tutkimusraporttien osalta erotuomareina toimii hyvin pieni joukko ekonomisteja, jotka lisäksi tuntevat toisensa hyvin (s. 136). Lopputuloksena on ollut se, että esim. yhdeksän johtavaa tutkimusjulkaisua on julkaissut vain 57 ilmastonmuutosta käsittelevää tutkimusraporttia, kun julkaistujen raporttien kokonaismäärä on ollut yli 77000 (s.136).

Keenin mukaan yksi erotuomareista, talousnobelisti William Nordhaus, on saanut torpedoitua kaksi ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta keskeistä tutkimusjulkaisua: D.H. Meadowsin “Limits to growth” (1972) sekä Jay Forresterin systeemidynamiikkaa käsittelevän “World Dynamics” (1973). Keen toteaa, että mikäli “Limits to growth” olisi saanut aikanaan poliittisten päättäjien huomion, olisi ilmastonmuutoksen vastainen toiminta voinut alkaa jo puolivuosisataa aiemmin.

Systeemidynamiikka oli taas juuri se, minkä yksi uusklassisen taloustieteen perustajista, W.S. Jevons, tiesi puuttuvan yksinkertaisista staattisista malleistaan:

“If we wished to have a complete solution of the problem in all its natural complexity, we should have to treat it as a problem of motion – a problem of dynamics., The Theory of Political Economy (1888)

Jonka ymmärrys on myös Keenin mukaan keskeistä taloustieteen uudistamiseksi (s.138):

“This crucial methodological error by economists must be reversed. System dynamics can and should be the methodological core of a new economics, which will have to built by students of economics over the objections – and behind the backs – of their neoclassical instructors”

“6 Conclusion: Be the the change”

Marxia lainaten Keen kutsuu taloustieteen kuvaa kapitalismista “tylsäksi” (s.138): Se on järjestelmä, jossa vallitsee tasapainon harmonia ja jossa kukin saa oikeudenmukaista palkkaa. Kasvu tapahtuu pehmeästi tahdilla, joka maksimoi sosiaalisen hyödyn pitkällä tähtäimellä. Ihmiset ovat kiinnostuneita vain kuluttamisesta, eivätkä rahasta ja vallasta, eli kuten Say on asian ilmaissut:

“The producers, though they have all of them the air of demanding money for their goods, do in reality demand merchandise for their merchandise“, Say (1821)

Eli kapitalistinen talous on ikään kuin suuri markkinatori, jossa kauppiaat vaihtavat tavarat suoraan keskenään saaden niistä oikeudenmukaisen hinnan ja täten myös oikeudenmukaisen palkan.

Keenin mukaan taloustieteen luoma rauhanomainen ja harmoninen kuva kapitalismista johtuu siitä, että se vaikuttaa ulospäin tieteelliseltä ja se on häivyttänyt luokkaristiriidat, jonka vuoksi se on ollut vahvasti vauraan talouseliitin tukema: Esim. talousnobelisti Milton Friedman perustama ns. Chicagon-koulukunta sai alkunsa “rosvoparoni” John D. Rockefellerin lahjoituksesta (s.140).

Taloustieteilijöitä puolestaan viehättää em. utopia tasapainoineen (“general equilibrium”), joka nykyisin jatkuu uuskeynesiläisen koulukunnan “intertemporal equilibrium” -muodossa, johon esim. “Real Business Cycle” – ja “Dynamic Stocastic General Equilibrium” -makrotalousmallit perustuvat (s.141).

Pankkisektorin olennaisen roolin taloudessa taloustiede on häivyttänyt virheellisellä käsityksellään rahasta. Matematiikka se on puolestaan käyttänyt virheellisten tasapainomalliensa koristeluun saaden ne näyttämään tieteellisiltä.

Keenin mukaan taloustieteen staattiset, lineaariset mallit tulee korvata dynaamisilla, epälineaarisilla malleilla ja käyttää apuna systeemidynamiikan oppeja. Systeemidynamiikan kehitti 1950-luvulla amerikkalainen insinööri Jay Forrester, joka sovelsi sitä myös taloustieteeseen julkaisten tutkimuksensa: “Dynamic Models of Economic Systems and Industrial Organisations”. Myös Keenin kehittämä “Minsky”-makrosimulaatio-ohjelmisto perustuu systeemidynamiikkaan (s.150).

“6.1 Your contrarian education in economics”

Hyvin harva yliopisto (jotka on listattu kirjassa, s.150) opettaa ns. heterodoksisia taloustieteitä ts. jotain muuta kuin uusklassista. Keenin mukaan tärkeimmät niistä ovat jälkikeynesiläisyys, sekä yksi sen alihaaroista, eli “Modern Monetary Theory” (MMT) ja lisäksi vielä “Biophysical Economics”.

Keen kehottaa taloudesta kiinnostunutta nuorisoa opiskelemaan taloustieteen sijaan kirjassa käsiteltyjä tieteenaloja, kuten matematiikkaa, tietojenkäsittelyä, ekologiaa, historiaa sekä systeemidynamiikkaa ja itseopiskelemaan taloutta kappaleessa 6.1 esitettyjen kirjojen ja nettiresurssien avulla.


Kirjan loppukappale (s.155) on niin kylmäävä, että kopioin se tähän kokonaan. Se alkaa lainauksella matemaatikko John Blattin kirjasta “Dynamic Economic Systems”:

“At present the state of our dynamic economics is more akin to a crawl than a walk, to say nothing of a run. Indeed some may think that capitalism as a social system may disappear before its dynamics are understood by economists, John Blatt (1983)

Jota Keen kommentoi:

“When I first read this in 1991, I thought it was a good piece of hyperbole. I now regard it as a depressingly prescient prediction. Given the role that neoclassical economists have played in humanity making only trivial response to the challenge of climate change to date, the social system that gets us through that challenge – if we get through it – will be far more a command than market economy. For this reason, I regard neoclassical economics a not merely a bad methodology for economic analysis, but an existential threat to the continued existence of capitalism and human civilisation in general. It has to go.”

Yhteenveto

Kirjan perusteella on ilmeistä, että vallitsevana oleva uusklassinen taloustiede on pääsyyllinen toistuviin velkakriiseihin sekä virheelliseen talouspolitiikkaan, eikä sen pohjalta ilmastonmuutoksen torjuminenkaan tule onnistumaan yhtään sen paremmin.

Kirjaa ei ole suunnattu suurelle yleisölle, vaan lähinnä taloustieteen opiskelijoille tai sellaisiksi halajaville, joille se on “must-read” -osastoa. Talousjärjestelmän ja taloustieteen kriitikoille se on oiva referenssiteos. Kysyntää olisi varmasti myös yleistajuisemmallekin versiolle, joten toivottavasti sellainenkin joskus vielä saadaan!


/1/ “Debunking economics”, Steve Keen, Zed books (2011)

/2/ “Can we avoid another financial crisis”, Steve Keen, Polity Books (2017)

/3/ “Rahatalous haltuun”, Ahokas&Holappa, LIKE (2014)


by Jari Rutanen (2021)

Liite 1

Täyden resoluution kuva valtiorahajärjestelmän taseoperaatioista. Taulukot ovat Minsky-makrosimulaatio-ohjelmiston esimerkkimallista: ModernFiatMoney.mky.