Artikkelikommentaari: “The Eternal Return of “Technical Government” in Italy” by Thomas Fazi

Johdanto

Ohessa kommentoitu tiivistelmä italialaisen toimittajan Thomas Fazin artikkelista “The Eternal Return of “Technical Government” American Affair julkaisussa (Summer/2021). Sivusto sallii artikkelille vain yhden lukukerran per asiakas, joten se kannattaa tallettaa pdf-muodossa omalle koneelle (Print -> “Save as pdf”).

Artikkeli on hyvin pitkä ja siinä olisi asiaa yhden kirjan edestä. Mutta eipä hätää: Toimittaja Fazi onkin yhdessä austraalialaisen MMT-proffa Bill Mitchellin kanssa kirjoittanut kirjan samasta aiheesta: “Reclaiming the state”, (2017). Kirjan ydinajatuksena on se, että neoliberaalit poliitikot, ekonomistit ja keskuspankkiirit ovat 1980-luvulta lähtien “rekonfiguroineet” valtiot toteuttamaan heidän neoliberaalia agendaansa.

Missio on onnistunut erittäin hyvin, sillä nykyisin lähes kaikki länsimaat noudattavat enemmän tai vähemmän neoliberaalia politiikkaa. Lisäksi lähes kaikki puolueet ovat omaksuneet suuren osan neoliberaalista talousajattelusta. Kirjan otsikon sana “reclaiming” / “takaisinvaltaus” viittaakin em. rekonfiguraation purkamiseen.

Italia on erinomainen esimerkki “onnistuneesta” rekonfiguraatiosta. Vastaavanlainen rekonfiguraatio koskee myös Suomea ja siksi myös meidän suomalaistenkin on erittäin tärkeää perehtyä tähän Thomas Fazin artikkeliin.

Lisäksi Italian poliittinen kehitys saattaa jopa ratkaista euron kohtalon ja myös siksi on syytä ymmärtää Italian poliittista lähihistoriaa.

Neoliberalismi

Neoliberalismia voi pitää, vallitsevana olevan, uusklassisen taloustieteen yksinkertaistettuna poliittisena sovelluksena.

Neoliberaalin ajattelutavan mukaan raha on niukkuushyödyke, joka syntyy yksityisen sektorin taloudellisen toimeliaisuuden tuloksena. Valtio on riippuvainen yksityiseltä sektorilta saamaastaan verotulosta ja on näin ikäänkuin kotitalouden asemassa ts. valtion verotulojen on keskimäärin katettava valtion menot. Kriitikot käyttävätkin neoliberalismista ivallista ilmaisua “handbag economics”. Hauska on myös hollantilaisen Rabobankin ekonomistin Michael Every:n käyttämä ilmaisu:”comic book economics”.

Uusklassisen taloustieteen “hienouksiin” voi perehtyä esim. sen armottoman kriitikon, Steve Keenin, teoksen: “Can we avoid another financial crisis” avulla, joka on suppeampi versio hänen aiemmasta hittiteoksestaan “Debunking (neoclassical) economics”.

“Tekninen hallitus”


Thomas Fazin mukaan Italia on ollut 1960-luvun lopusta lähtien vahingollisessa kierteessä, jossa sisäpoliittista poliittista umpikujaa yritetään ratkoa kutsumalla toistuvasti hätiin “epäpoliittinen” tekninen hallitus. Ko. hallitusten “epäpoliittisuus” on kuitenkin käytännössä merkinnyt neoliberaalien uudistuspolitiikan (rekonfiguraation) edistämistä.

Neoliberaalit uudistukset ovat heikentäneet talouskasvua ja lisänneet yhteiskunnallista jakautuneisuutta, jolloin vaihtoehtoisten hallituskokeilujen jälkeen on aina jälleen muodostettu uusi tekninen hallitus “korjaamaan” tilanne ts. pahentamaan sitä entisestään:

“..The next step is to turn to technocrats to resolve the impasse (umpikuja), by having them implement the measures that political actors don’t want to take responsibility for.

Yet whenever a “technical government” is called in to impose such measures, the end result is always a worsening of the country’s social and economic fabric. This makes political parties increasingly unable to solve the fundamental contradictions of the system within the framework of the external constraint (i.e., the euro), which in turn paves the way for the next technical government, in a perverse feedback loop.


“Vincolo esterno”

Tekniset hallitukset ovat käyttäneet neoliberaalin politiikkansa apuvälineenä ns. “ulkoista rajoitetta” (“vincolo esterno”) jo 1960-luvun lopulta lähtien:

Beginning in the late 1960s and throughout the 1970s, Italy’s ruling elites were faced with an increasingly militant and “ungovernable” working class, which was also linking up with new student-led protest movements. In those years, Italy’s rates of industrial conflict were the highest among all advanced countries, and its state-centric, redistributive political economy was deeply incompatible with the emerging neo­liberal paradigm.

Elites thus concluded that only by “tying the hands” of government via a political-economic straitjacket—an external con­straint or vincolo esterno—could they hope to achieve their objectives. Their aim was essentially to “break the back” of the working classes and curb their bargaining and distributive demands, while spearheading those neoliberal “reforms” for which there was very little popular consensus.

Vuodesta 1979 lähtien ulkoinen rajoite oli liiran ERM-valuuttakurssikytky (*) ja vuoden 1992 jälkeen Maastricthin sopimus, joka perustuu täysin neoliberaaliin talousajatteluun, joten se on ollut aivan erinomainen apuväline Italian teknokraattihallituksille, eli Fazin sanoin: “Vincolo esterno on steroids”. Nykyinen ulkoinen rajoite on tietysti Italian EMU-jäsenyys.

Ennen “vincolo esterno on steroids”, eli Maastrictin sopimusta, Italian talouskasvu oli vahvaa:

As mentioned previously, until the late 1980s Italy enjoyed three decades of relatively robust growth; then, beginning in the early to mid-1990s, all its main economic indicators—productivity, industrial production, per capita growth, etc.—began to steadily decline and have stagnated ever since. This is, to a large degree, the result of Italy’s adoption of a legal and economic superstructure—estab­lished by the Maastricht Treaty of 1992 and the European Monetary Union (EMU) in 1999—that was (and is) fundamentally incompatible with the country’s political economy. This has now found empirical confirmation in several studies. The post-Monti policies of “structural adjustment” simply exacerbated an already problematic situation.

Samoin Italian liiran välillä kelluessa vapaasti 1992-96, talouskasvu oli mukavat n. 3%:

“During the brief period that Italy allowed its currency to fluctuate—between 1992 and 1996, when Italy reentered the EMS as a precondition for joining the single currency—its economy, on the back of booming exports, grew at a rate close to 3 percent, which was to become a rarity in the following years.”


Mario Draghi

Fazin mukaan Draghi, ja hänen tuore teknokraattihallituksensa, ei voi olla ratkaisu Italian ongelmiin, sillä juuri Draghi itse on ollut luomassa niitä useammassa aiemmassa roolissaan: valtiovarainministerinä ja keskuspankkiirina ja EKP:n pääjohtajana:

“Italy is what it is today largely as a result of the policies sponsored by Draghi himself—both directly, in his capacity as chief of the Italian Treasury in the 1990s, as governor of the Italian central bank in the late 2000s, and then as president of the ECB over the past decade; and indirectly, as a leading representative of the class of neoliberal technocrats that has ruled the West for the past thirty years. Indeed, Italy’s post-1990s history is, for better or for worse, inextricably (erottamattomasti) bound to Draghi.

“Of course, Draghi is literally the bodily incarnation of the politi­cal‑economic model that has gotten Italy into this mess in the first place. It is folly to think that he could somehow represent a solution to a disaster that he contributed so much to bringing about. If anything, the events of the past decade represent a perfect example of the perverse cycle of the vincolo esterno.

Draghi ajoi mm. laajamittaista Italian valtionyhtiöiden yksityistämistä, sekä kannatti talouden kokonaiskysyntää pudottavaa talouskuripolitiikkaa (austerity):

Draghi played a crucial role in this entire process. Not only was he Italy’s lead negotiator for the Maastricht Treaty, but in his capacity as director general of the Treasury, he was one of the main proponents of fiscal austerity and the privatization of Italy’s state-owned compa­nies. He directly oversaw the privatization of companies such as Telecom (Italy’s telecommunications company), Enel (Italy’s national electricity utility), and IRI (Italy’s massive public holding company), as well as commencing the privatization of Italy’s then mostly public banking system.”


Italian “rekonfiguroinnin” lisäksi Draghin syntilistalla on myös Italian velkatilastojen väärentäminen erilaisin johdannaissopimuksin Italian EMU-jäsenyyden mahdollistamiseksi, jotka kaiken lisäksi koituvat maalle hyvin kalliiksi:

“While at the Treasury, Draghi also employed a large variety of derivatives and structured financial prod­ucts to mask the reality of Italy’s deficit and debt levels in order to comply with Maastricht’s fiscal criteria, earning the country the title “Enron of the European Union.” Many of these contracts subsequently backfired, costing the country tens of billions of euros.”



Draghin (ja EKP:n) kannalta todella raskauttavaa on myös Fazin artikkelin tieto siitä, että EKP on puuttunut Italian sisäpolitiikkaan syrjäyttämällä epämieluisan pääministerin Silvio Berlusconin vähentämällä Italian valtionvelkakirjojen tukiostoja, jolloin niiden korot nousivat kestämättömästi, mikä pakotti Berlusconiin lopulta eroamaan. Berlusconin seuraaja, Mario Monti, myönsi näin todellakin tapahtuneen:

“As even the Financial Times acknowledged, it is by now increasingly clear that the ECB under Draghi “forced Silvio Berlusconi to leave office in favor of unelected Mario Monti,” by discontinuing the central bank’s Italian bond purchases—thus deliberately causing interest rates to rise above safety levels—and by making Berlusconi’s ouster the precondition for further ECB support of Italian bonds. This was belatedly admitted even by Monti himself, who claimed in a 2017 interview that, in late 2011, Draghi “decided to stop the purchases of Italian government bonds, which had kept the Berlusconi government afloat in the summer and autumn of 2011.””


Summa summarum

Thomas Fazin artikkelin perusteella Italian nykyisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen ahdingon perussyyt ovat:

  • Viimeisien vuosikymmenien aikana tehdyt neoliberaalit “uudistukset”, eli Fazin ja Mitchellin ilmaisua käyttäen “valtion neoliberaali rekonfiguraatio”.
  • Talouspoliittisen liikkumavaran (***) supistuminen ensin ERM-valuuttakytkyn kautta ja lopulta itsenäisen rahapolitiikan menetyksen, eli EMU-jäsenyyden myötä.
  • Lisätaakka Italialle on ollut myös tarpeeton koronmaksu valtionvelkakirjatalletuksista.

Italia maksoi tarpeettoman suurta korkoa valtionvelkakirjatalletuksista koko 1980-luvun, sillä osittainen suora keskuspankkirahoitus kiellettiin v.1981:

“So just a few years later, in 1981, came the infamous “divorce” between the Bank of Italy and the Treasury, which put an end to the partial monetary financing of the government deficit by the central bank and initiated a drastic monetary tighteningResorting to financial markets to finance the budgetary deficit led to the rise of interest rates and therefore increased the cost of debt, leading to the “explosion” of Italy’s debt-to-GDP ratio during the 1980s, despite a reduction in the government deficit. “


MMT:n (**) mukaan koronmaksu valtionvelkakirjatalletuksista on valtioille täysin vapaaehtoista. MMT:n talouspoliittisten suositusten mukaan valtion ei tulisi maksaa ollenkaan korkoa valtionvelkakirjatalletuksista, sillä se on suora tulonsiirto julkiselta sektorilta vauraalle, ko. velkakirjoja omistavalle, väestönosalle. Toisella tavalla ilmaistuna voi sanoa, että koronmaksu valtionvelkakirjatalletuksista on vauraalle väestönosalle annettu oikeus verottaa valtiota.


(*) ERM = “Exchange Rate Mechanism”, osa Euroopan valuuttajärjestelmää EMS (“European Monetary System” (1979-99)). Kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä “esieuro”.

(**) MMT = “Modern Monetary theory”. Valtiorahajärjestelmän kuvaus, sekä joukko sen perusteella johdettuja talouspoliittisia suosituksia.

(***) “Talouspoliittinen liikkumavara” (“fiscal space”) = määrittelee valtion kyvyn kasvattaa alijäämiä (menot > verot)

Published by

Jari Rutanen

DI/ohjelmoija, raha-aktivisti, MMT-hörhö