Nykyisin Lontoossa asuvan amerikkalais-italialaisen talousprofessorin Mariana Mazzucaton (s.1968) teokset käsittelevät taloudessa syntyvän arvon luontia, sitä mitä se ylipäänsä on, ja ketkä siitä lopulta hyötyvät.
”Missiotalous” (Terra Incognita, 2021) on soveltavavampi versio Mazzucaton aiemmasta teoksesta ”Arvo” (Terra Incognita, v.2019), jossa kukin teema on käsitelty yksityiskohtaisemmin. Teosta ei ole suunnattu suurelle yleisölle, vaan lähinnä ekonomisteille, taloustieteen opiskelijoille, poliitikoille ja julkisen sektorin johtotehtävissä toimiville.
—
Markkinat eivät ole, uusklassisen teorian mukaisesti, syntynyeet itsestään tai ”luonnollisesti”, vaan ne on luotu tietoisesti ja kollektiivisesti, ja siksi niitä voidaan aina tarpeen vaatiessa myös muokata. Eivätkä ne myöskään – samaisen teorian vastaisesti – itseohjautuvasti ajaudu tuottamaan samanaikaisesti sekä suurimman yksilöllisen että yhteisöllisen hyvän. Siksi valtion tulee olla, talouden vahvimpana riskinottajana teknologisen eturintaman laajentaja (kuten GPS ja internet) ja aktiivinen markkinoiden muovaaja. Valtion ei tule olla, vallitsevan uusklassisen käsityksen mukaisesti, pelkkä markkinahäiriöiden korjaaja (”palokunta”).
Esimerkkinä julkisesta riskinotosta, markkinoiden muovauksesta ja teknologisen rintaman eteenpäin puskemisesta Mazzucato käyttää Usan 1960-luvun Apollo kuulento-ohjelmaa (s.73), joka oli liittovaltion rahoittama, NASA:n hallinnoima ja pääosin yksityisten alihankkijoiden toteuttama hanke. NASA:lla oli oma vahva kompetenssinsa kullakin teknologian osa-alueella, joten se kykeni neuvottelemaan tasapäisesti sopimuksensa alihankkijoidensa kanssa. NASA oli antanut organisaationsa suorittavalle tasolle runsaasti itsenäisyyttä ja päätäntävaltaa sopimusten ja palkkauksen suhteen ilman turhaa mikromanageerausta. NASA hyödynsi ns. matriisiorganisaatio-mallia, jossa tiimit kommunikoivat sekä linjaorganisaation että projektin suuntaan, ja lisäksi tiimit kommunikoivat suoraan alihankkijoidensa vastaavien tiimien kanssa. Joustavuuden ja tehokkaan kommunikaation ansiosta NASA pystyi saavuttamaan Kennedyn asettaman tavoitteen ihmisen lähettämisestä kuuhun ennen vuosikymmenen loppua, eli heinäkuussa 1969.
Apollo-ohjelma synnytti runsaaasti uutta teknologiaa, kuten mikroprosessorit ja niiden ohjelmistot, jotka edesauttoivat IT-sektorin syntymistä 1970-luvulla. Tärkeintä oli kuitenkin liittovaltion osoittama johtajuus ja suunnan näyttäminen koko kansakunnalle: ilman suuria tavoitteita / missioita ihmisiltä puuttuu tarkoituksen tunne eikä kansakunta pysty valjastamaan koko potentiaaliaan käyttöönsä.
Sodassa yhteinen tavoite on kyllä aina kaikilla kirkkaana mielessä, mutta miksei myös rauhankin aikana voisi olla yhteisesti asetettuja, suuria ja vaikeita tavoitteita, kuten Apollo-ohjelma? Missio voi aina epäonnistua, ja se voi olla myös jopa turha, kuten Keynesin tunnettu esimerkki kuoppien täyttämisestä (s.199), mutta se antaa kuitenkin meille suunnan ja tarkoituksen, ja valjastaa piilevän potentiaalimme:
”We choose to go to the Moon in this decade and do the other things, not because they are easy, but because they are hard; because that goal will serve to organize and measure the best of our energies and skills, because that challenge is one that we are willing to accept, one we are unwilling to postpone, and one we intend to win, and the others, too.”
— JFK, 12.9.1962, (/1/, s.260)
Mazzucato ehdottaakin ”kuulentoajattelun”, eli erilaisten missioiden, valjastamista myös yhteiskunnallisten ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, köyhyyden ja saastumisen ratkaisemiseksi. Missioiden mahdollistamiseksi valtioiden tulee uudelleenvahvistaa omia kompetenssejaan neoliberaalin yksityistämisvimman ja ns. ”uuden julkisen hallinnointitavan” (”New Public Management”, ulkoistukset ja sisäinen tilaaja-tuottaja-malli) julkiselle sektorille aiheuttamien tuhojen jälkeen. Valtiolla tulee olla, Apollo-ohjelman tavoin, johtajuus markkinoiden muovaamisessa, uskallusta riskin ottamisessa ja osaamista alihankintasopimusten hallinnassa. Tärkeää on myös julkisen sektorin työntekijöiden omanarvontunnon kohentuminen – kaikkien leikkausten ja yleisen vähättelyn jäljiltä – heidän saadessaan osallistua yhteiskunnallisesti ja/tai globaalisti tärkeisiin missioihin.
—
Uusklassisessa ajattelussa pelkkä hinta määrää arvon (hinta == arvo). Talouden keskeisenä suorituskykymittarina pidetyn BKT:n laskenta perustuu juuri hintoihin, eli nykyistä talousmalliamme voikin syystä pitää ”hintojen tuotantona”. BKT-laskenta on monelta osin hyvin hutera rakennelma eikä missään tapauksessa mikään absoluuttinen totuus:
”Put bluntly, any activity that can be exchanged for a price counts as adding to GDP. The accountants determine what falls into this category. But what criteria do they use? The answer is a hodge-podge which combines marginal utility with statistical feasibility and some sense of common sense that invites lobbying rather than reasoning about value”, (/1/, s.100)
BKT-mittariin kirjataan siis vain reaalitalouden rahamääräisiä transaktioita (/1/, s.90), joten kaikki toimeliaisuus, jossa raha ei liiku, kuten läheishoiva (*)(”household production” ao. Marxin hahmotelmassa) tai internetin ilmaispalvelut, kuten tällaiset blogi-tuherrukset, eivät saa BKT-mittarin neulaa värähtämään. Siinä on myös kirjanpidollisia virheitä julkisen sektorin osalta: se kertoo kyllä yksityisen sektorin arvonlisäyksen markkinahinnoin, mutta koska julkisen sektorin tuotannolla (terveys, turvallisuus, sivistys, infra) ei ole markkinahintoja, on sen tuottama arvonlisäys oletettu pelkkien palkkakulujen suuruiseksi, eli todellisuudessa pahasti alakanttiin. Lisäksi julkisen kysynnän ajatellaan kohdistuvan yksinomaan kulutukseen vaikka se todellisuudessa kohdistuu sekä kulutukseen että investointeihin aivan kuten yksityisellä sektorillakin. (Valtion tulonsiirrot puolestaan menevät BKT-kaavassa yksityisen kulutuskysynnän alle. )
Tuotannon negatiiviset ulkoisvaikutukset, kuten saastuminen, eivät aiheuta miinusta BKT-laskennassa, vaan päinvastoin plussaa mikäli yhteiskunta siivoaa sotkut. Finanssisektorin nollasummapelien tuottamat voitot ja palkat puolestaan kirjaavat BKT:n kasvua vaikka mitään hyödyllistä tai arvokasta ei ole syntynyt. Huomattavaa on myös se, että ajoittaiset BKT:n kirjaustapojen muutokset muuttavat välittömästi BKT-lukemia ilman, että reaalitaloudessa olisi tapahtunut yhtään mitään muutosta.
Summa summarum: ”hinta == arvo” -olettama ei voi pitää paikkaansa.
Mazzucaton ajattelussa arvo syntyy kollektiivisesti yhteiskunnan eri sektoreiden symbioottisena yhteistyönä, joten se on kollektiivinen käsite: meidän kaikkien tulee kokea arvoa syntyneen lisää, ei pelkästään joidenkin yksilöiden / ryhmien: esim. saastuttavan tehtaan osakkeenomistajat voivat voida hyvin, mutta ympäristön asukkaat eivät; tai yhtä ryhmää on riistetty toisen kustannuksella. Ts. yrityksen tulee tuottaa arvoa kaikille sidosryhmilleen: asiakkaat, työntekijät, omistajat, yhteiskunta. Yleisestiottaen arvon tuottamisen tulisi näkyä kollektiivisena hyvinvoinnin kohentumisena: voimmeko tänä vuonna paremmin kuin viimevuonna? Onko luonto puhtaampi? Olemmeko terveempiä? Onko luottamuksemme tulevaisuuteen vahvempi?
=> meidän tulisi siis siirtyä hintojen tuottamisesta arvon tuottamiseen.
—
Arvon tuotannon lisäksi Mazzucato käsittelee reaalitaloudessa syntyvän ”arvon kuppaamista” (”rent extraction”). Englanninkielisessä talouskirjallisuudessa sana ”rent” tarkoittaa vuokraa viitaten muinaisten maaisäntien perimiin maavuokriin, jotka Adam Smith ja muut 1700-luvun aikalaiset näkivät ansaitsemattomana tulona, joka tulisi minimoida. Nykyään englannin talouskielen ”rent” on yleiskäsite kaikenlaiselle arvonkuppaukselle oli se sitten koronkiskontaa, patenttioikeuksien tai yksinoikeuksien väärikäyttöä tai finanssisektorin nollasumma-spekulaatioiden tuottamia rahavoittoja. Koska suomenkielen ”vuokra” -sanan käyttö ei ole vakiintunut vastaavassa merkityksessä, käytän sen sijaan käsitettä ”ansaitsematon tulo”.
Mazzucato käsittelee teoksessaan erityisesti ns. finansoitumisen (”kasinokapitalismi, ”share holder capitalism”, Minsky) synnyttämää jyrkkää ansaitsemattomien tulojen kasvua: kultakannan (Bretton-Woods-järjestelmä) purkauduttua v.1971 purettiin myös siihen liittyviä valuutta- ja pääomasiirtojen rajoituksia, mikä yhdistettynä maailmankaupan vapautumiseen ja tuotannon siirtymiseen kehittyviin maihin (globalisaatio), sai finanssisektorin (”circulation sphere” Marxin kuvassa) räjähdysmäiseen kasvuun.
Viimeinen silaus finansoitumiselle oli Bill Clintonin hallinnon tekemä,sijoituspankkitoimintaa rajoittaneen, ns. Glass-Steagal-lain purkaminen v.1998 (/1/, s.111), josta seurasikin heti dotcom-kupla ja sen poksahdus v.2001 sekä finanssikriisi v.2008. Kuppauksen mittakaavaa kuvaa se, että pahimmillaan v.2002 Usan yrityssektorin voitoista 40% ohjautui finanssisektorille (/1/, s.139). Suuri(n?) osa finanssisektorin rahoituksesta ohjautuu ”rahan tekemiseen rahalla” ts. sijoitusspekulaatioon – eli nollasummapeliin, josta ei synny arvoa – vaikka finanssisektorin alkuperäinen tarkoitus oli reaalituotannon rahoittaminen.
”On the face of it, shareholder value is the dumbest idea in the world”
— Jack Welch, ex-tj General Electric, (/1/, s.161)
Finansoituminen koskee myös reaalituotantoa itsessään, sillä myös yrityksistä on tullut finanssipelureita, jotka pyrkivät pelaamaan (lyhyen tähtäimen) rahavoittoja omistajilleen mm. omien osakkeiden ostoilla (jopa velaksi) sekä mehukkaiden optio-ohjelmien kautta johtajilleen. Suuri määrä yrityksiä on myös päätynyt yksityisten rahastojen (”private equity”, PE) pelinappuloiksi, jotka ”tehostavat” ja velkaannuttavat niitä ja myyvät ne sitten pikavoitoilla pois – yleensä toisille PE-rahastoille. Finansoitumisen lopputuloksena yksityinen tuotantokapasiteetti on rapautunut: vuonna 2012 Usan yritysten investoinnit olivat alhaisimmillaan 60 vuoteen (/1/, s.180). Heikot investoinnit ovat johtaneet heikkoon reaalipalkkojen kehitykseen, ja samalla Usassa varallisuuserot ovat paisuneet ennätystasolle:
Mariana Mazzucato on tehnyt erittäin arvokasta työtä nostaessaan, klassisten ekonomistien tavoin, arvon käsitteen jälleen talouskeskustelun keskiöön ja kumoamalla vallitsevan, uusklassisen ”hinta == arvo” -olettaman.
Missiotalous kaivannee vielä päivitettyä versiota sitten kun Mazzucaton oppeja hyödyntävistä hankkeista, kuten mm. EU:n ”Horizon” ja Usan ”New Green Deal” (”GND”) saadaan lisää kokemusta ja palautetta. Lisäksi kaipaisin vielä lisää yleistajuistamista verrattuna Mazzucaton edelliseen, puhtaasti akateemiseen ”Arvo” -kirjaan. Kirjan ”kauneusvirheenä” mainittakoon talouskasvusta jankkaaminen, toki ”kestävänä” sellaisena. Jatkuva talouskasvu ei ole kuitenkaan mahdollista, sillä rajallisten luonnonvarojen täydellinen kierrätys on mahdotonta. Valitettavasti käännösversiossa on myös sen verran käpyjä ja kukkasia, että kannattaa mielummin lukea alkuperäiskielinen versio.
Missiotalous on siitä erikoinen talouskirja, että se käsittelee myös rahaa, sillä Mazzucato on perehtynyt MMT:n fiat-kuvaukseen Stephanie Keltonin ”Alijäämämyytti” -kirjan avulla (s.178). Täysin Mazzucato ei ole kuitenkaan fiat-rahaa ymmärtänyt, sillä vaikka hän aivan oikein toteaa valtion luovan rahaa, niin hän kuitenkin yhä edelleen puhuu valtion rahanlainaamisesta, mikä nimenomaan loppui valtioiden siirtyessä fiat-järjestelmään v. 1971.
Mazzucaton ajatuksellisena kompastuskivenä ovat valtionvelkakirjat, jotka muuttuivat fiat-siirtymässä valtion lainausinstrumenteista yksityisen sektorin talletusinstrumenteiksi ts. määräaikaisiksi keskuspankkitalletuksiksi, joiden koron asettaa keskuspankki (mieluiten pysyvästi nollaan Keynesin suosituksen mukaisesti) eivätkä markkinat, kuten kultakannassa. Valtionvelkakirjat ovat ylipäänsä täysin tarpeettomia fiat-järjestelmässä, sillä tavalliset keskuspankkitilit ajaisivat aivan saman asian.
Mutta toisaalta, mikäli fiat-raha olisi yleisesti ymmärretty, menisi kaikki talous- ja yhteiskunnallinen kirjallisuus uusiksi.
Sitä odotellessa..
—
/1/ ”The value of everything”, Mazzucato, Penguin Books (2018)
(*) Tanskalaisen Emma Holtenin ”Kuluerä”-kirja käsittelee kotitalouksien arvon tuotantoa, Gummerus (2025)
Mazzucaton TED-talk arvosta ja sen muodostumisesta, 18 mins, v.2020