Webinaari: “Onko meillä varaa yhteiskuntaan?” by prof. Peo Hansen

Tiivistelmä

Professori Hansen keskustelee yhdestä yhteiskuntamme tärkeimmistä aiheista: Kuinka valtiontalous oikeasti toimii ja hyödynnämmekö me sen tarjoamia mahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla?

Webinaari käsittelee valtiontalouden menokehystä ja kysymys, jota pohdimme on: “Onko meillä varaa tulevaisuuteen”. Prof. Hansen kertoo niistä negatiivisista vaikutuksista, joita valtiontalouden menokehyksellä on elämäämme ja yhteiskuntaamme.

Valtiontalouden menokehys säätelee sitä kuinka paljon valtion on mahdollista luoda (keskuspankki)rahaa ja velkaantua. Menokehyksen käyttö perustuu sille ajatukselle, että valtion tulee rahoittaa menonsa verotuksen avulla. Kehyksen seurauksena kotitaloudet ja yritykset joutuvat velkaantumaan, jotta talous pysyisi käynnissä.

Samanaikaisesti tulee kuntien ja alueiden leikata kuluja tärkeistä palveluistaan, kuten hoidosta, koulutuksesta ja sosiaalipalveluista. Tällaisen politiikan jatkaminen ei ole kestävää. Tuloksena tulee olemaan entistä kahtiajakautuneempi yhteiskunta, mikä vaurioittaa sekä ihmisiä, että luontoa.

Menokehyksen (oletettu) tavoite on valtiontalouden kestävyys. Toisin sanoen: “vastuullinen valtiontalouden hoito” tai “säästää pahanpäivän varalle”, kuten valtionvarainministerimme Magdalena Andersson asian ilmaisee.

Menokehysajattelussa oletetaan, että valtiontalous toimii kuten kotitalous tai yritystalous. Tässä ajattelutavassa valtiontalouden ylijäämät ja alijäämät ovat keskiössä: Kehyksen tehtävä on rajoittaa valtion menoja ja velkaantumista, jotta valtio voisi aina maksaa laskunsa velkaannuttamatta tulevia sukupolvia.

Mutta onko korrektia verrata Ruotsia yritys- tai kotitalouksiin, kun kuitenkin se on itsenäinen valtio, jolla on oma valuutta: Ruotsin kruunu? Onko “pahanpäivän varalle” säästäminen oikeasti kestävä finanssipoliittinen rajoite, joka on myös hyväksi meille kaikille? Vai pitäiskö rajoitteena kuitenkin olla jokin muu, kuten esim. valtion kulutuksen mahdollisesti aiheuttama inflaatio tai deflaatio? Näihin kysymyksiin meidän olisi saatava selvyys, jotta tietäisimme talouspolitiikan todelliset rajoitteet ja voisimme rakentaa hyvän yhteiskunnan meille kaikille.

Prof. Hansenin esitelmästä pidettiin hyvin paljon: Se oli hyvin yksinkertainen ja selkeä. Lisäksi n. 90% osallistujista oli lopulta sitä meiltä, että menokehystä tulisi muuttaa. Prof. Hansen näytti havainnollisesti sen mitä haitallisia vaikutuksia menokehyksellä on ihmisten elämälle ja koko yhteiskunnalle.

Hokemat: “Vastuullinen valtiontalouden hoito” tai “säästää pahanpäivän varalle”, kuten valtionvarainministerimme sanoo, perustuvat tietämättömyydelle siitä, kuinka valtiontalous ja valtiorahajärjestelmä toimivat. Prof. Hansenin mukaan valtion rahanluonti on se helpoin osuus valtiontalouden hoidosta. Reaalisten resurssien rajallisuus ja yhteiskunnan varsinainen rakentamistyö ovat se haastavampi osuus. Lopulta reaalitaloudellisen kokonaisuuden toimivuus on se, joka tuottaa todellisen hyvinvointimme.

Q&A -osio:

53 mins: “Menokehyksen poistamisen/joustamisen vaikutus inflaatioon ja ekologiseen kestävyyteen?”

59 mins: Miten rahanluonti tapahtuu ja miten se vaikuttaa reaalitalouteen?

1:03 h: Miten menokehystä perustellaan ja miksi vasta koronapandemia sai sen joustamaan?

1:10 h: Jos menokehyksestä joustetaan/poistetaan, niin tarvitaanko silloin edes verojakaan?

1:16 h: Esitelmän sisältö vastaa Stephanie Keltonin kirjan: “The deficit myth/ Underskotssmyten” sanomaa, joka vaikuttaa itsestäänselvältä, mutta miksi poliitikot/ekonomistit eivät vaikuta ymmärtävän sitä?

1:20 h: Onko ylijäämiä tavoittelevan talouspolitiikan tarkoitus rikastuttaa rikkaita?

Prof. Peo Hansen

Peo Hansen är professor i statsvetenskap vid Institutet för Forskning om Migration, Etnicitet och Samhälle (REMESO), Linköpings universitet.

Han har bland annat skrivit böckerna: 

The Politics of European Citizenship (samförf. med Sandy Hager, 2012) och Eurafrica: The Untold History of European Integration and Colonialism (samförf. med Stefan Jonsson, 2014).

I mars i år kom han ut med boken: A Modern Migration Theory: An Alternative Economic Approach to Failed EU Policy.

Sanastoa

Finanspolitiska ramverk = valtiontalouden menokehys

Sunda finanser = “sound finace” = “vastuullinen valtiontalouden hoito”

Tillgångs inflation = asset-inflaatio = omaisuusarvojen kohoaminen

Artikkelikommentaari: “The Eternal Return of “Technical Government” in Italy” by Thomas Fazi

Johdanto

Ohessa kommentoitu tiivistelmä italialaisen toimittajan Thomas Fazin artikkelista “The Eternal Return of “Technical Government” American Affair julkaisussa (Summer/2021). Sivusto sallii artikkelille vain yhden lukukerran per asiakas, joten se kannattaa tallettaa pdf-muodossa omalle koneelle (Print -> “Save as pdf”).

Artikkeli on hyvin pitkä ja siinä olisi asiaa yhden kirjan edestä. Mutta eipä hätää: Toimittaja Fazi onkin yhdessä austraalialaisen MMT-proffa Bill Mitchellin kanssa kirjoittanut kirjan samasta aiheesta: “Reclaiming the state”, (2017). Kirjan ydinajatuksena on se, että neoliberaalit poliitikot, ekonomistit ja keskuspankkiirit ovat 1980-luvulta lähtien “rekonfiguroineet” valtiot toteuttamaan heidän neoliberaalia agendaansa.

Missio on onnistunut erittäin hyvin, sillä nykyisin lähes kaikki länsimaat noudattavat enemmän tai vähemmän neoliberaalia politiikkaa. Lisäksi lähes kaikki puolueet ovat omaksuneet suuren osan neoliberaalista talousajattelusta. Kirjan otsikon sana “reclaiming” / “takaisinvaltaus” viittaakin em. rekonfiguraation purkamiseen.

Italia on erinomainen esimerkki “onnistuneesta” rekonfiguraatiosta. Vastaavanlainen rekonfiguraatio koskee myös Suomea ja siksi myös meidän suomalaistenkin on erittäin tärkeää perehtyä tähän Thomas Fazin artikkeliin.

Lisäksi Italian poliittinen kehitys saattaa jopa ratkaista euron kohtalon ja myös siksi on syytä ymmärtää Italian poliittista lähihistoriaa.

Neoliberalismi

Neoliberalismia voi pitää, vallitsevana olevan, uusklassisen taloustieteen yksinkertaistettuna poliittisena sovelluksena.

Neoliberaalin ajattelutavan mukaan raha on niukkuushyödyke, joka syntyy yksityisen sektorin taloudellisen toimeliaisuuden tuloksena. Valtio on riippuvainen yksityiseltä sektorilta saamaastaan verotulosta ja on näin ikäänkuin kotitalouden asemassa ts. valtion verotulojen on keskimäärin katettava valtion menot. Kriitikot käyttävätkin neoliberalismista ivallista ilmaisua “handbag economics”. Hauska on myös hollantilaisen Rabobankin ekonomistin Michael Every:n käyttämä ilmaisu:”comic book economics”.

Uusklassisen taloustieteen “hienouksiin” voi perehtyä esim. sen armottoman kriitikon, Steve Keenin, teoksen: “Can we avoid another financial crisis” avulla, joka on suppeampi versio hänen aiemmasta hittiteoksestaan “Debunking (neoclassical) economics”.

“Tekninen hallitus”


Thomas Fazin mukaan Italia on ollut 1960-luvun lopusta lähtien vahingollisessa kierteessä, jossa sisäpoliittista poliittista umpikujaa yritetään ratkoa kutsumalla toistuvasti hätiin “epäpoliittinen” tekninen hallitus. Ko. hallitusten “epäpoliittisuus” on kuitenkin käytännössä merkinnyt neoliberaalien uudistuspolitiikan (rekonfiguraation) edistämistä.

Neoliberaalit uudistukset ovat heikentäneet talouskasvua ja lisänneet yhteiskunnallista jakautuneisuutta, jolloin vaihtoehtoisten hallituskokeilujen jälkeen on aina jälleen muodostettu uusi tekninen hallitus “korjaamaan” tilanne ts. pahentamaan sitä entisestään:

“..The next step is to turn to technocrats to resolve the impasse (umpikuja), by having them implement the measures that political actors don’t want to take responsibility for.

Yet whenever a “technical government” is called in to impose such measures, the end result is always a worsening of the country’s social and economic fabric. This makes political parties increasingly unable to solve the fundamental contradictions of the system within the framework of the external constraint (i.e., the euro), which in turn paves the way for the next technical government, in a perverse feedback loop.


“Vincolo esterno”

Tekniset hallitukset ovat käyttäneet neoliberaalin politiikkansa apuvälineenä ns. “ulkoista rajoitetta” (“vincolo esterno”) jo 1960-luvun lopulta lähtien:

Beginning in the late 1960s and throughout the 1970s, Italy’s ruling elites were faced with an increasingly militant and “ungovernable” working class, which was also linking up with new student-led protest movements. In those years, Italy’s rates of industrial conflict were the highest among all advanced countries, and its state-centric, redistributive political economy was deeply incompatible with the emerging neo­liberal paradigm.

Elites thus concluded that only by “tying the hands” of government via a political-economic straitjacket—an external con­straint or vincolo esterno—could they hope to achieve their objectives. Their aim was essentially to “break the back” of the working classes and curb their bargaining and distributive demands, while spearheading those neoliberal “reforms” for which there was very little popular consensus.

Vuodesta 1979 lähtien ulkoinen rajoite oli liiran ERM-valuuttakurssikytky (*) ja vuoden 1992 jälkeen Maastricthin sopimus, joka perustuu täysin neoliberaaliin talousajatteluun, joten se on ollut aivan erinomainen apuväline Italian teknokraattihallituksille, eli Fazin sanoin: “Vincolo esterno on steroids”. Nykyinen ulkoinen rajoite on tietysti Italian EMU-jäsenyys.

Ennen “vincolo esterno on steroids”, eli Maastrictin sopimusta, Italian talouskasvu oli vahvaa:

As mentioned previously, until the late 1980s Italy enjoyed three decades of relatively robust growth; then, beginning in the early to mid-1990s, all its main economic indicators—productivity, industrial production, per capita growth, etc.—began to steadily decline and have stagnated ever since. This is, to a large degree, the result of Italy’s adoption of a legal and economic superstructure—estab­lished by the Maastricht Treaty of 1992 and the European Monetary Union (EMU) in 1999—that was (and is) fundamentally incompatible with the country’s political economy. This has now found empirical confirmation in several studies. The post-Monti policies of “structural adjustment” simply exacerbated an already problematic situation.

Samoin Italian liiran välillä kelluessa vapaasti 1992-96, talouskasvu oli mukavat n. 3%:

“During the brief period that Italy allowed its currency to fluctuate—between 1992 and 1996, when Italy reentered the EMS as a precondition for joining the single currency—its economy, on the back of booming exports, grew at a rate close to 3 percent, which was to become a rarity in the following years.”


Mario Draghi

Fazin mukaan Draghi, ja hänen tuore teknokraattihallituksensa, ei voi olla ratkaisu Italian ongelmiin, sillä juuri Draghi itse on ollut luomassa niitä useammassa aiemmassa roolissaan: valtiovarainministerinä ja keskuspankkiirina ja EKP:n pääjohtajana:

“Italy is what it is today largely as a result of the policies sponsored by Draghi himself—both directly, in his capacity as chief of the Italian Treasury in the 1990s, as governor of the Italian central bank in the late 2000s, and then as president of the ECB over the past decade; and indirectly, as a leading representative of the class of neoliberal technocrats that has ruled the West for the past thirty years. Indeed, Italy’s post-1990s history is, for better or for worse, inextricably (erottamattomasti) bound to Draghi.

“Of course, Draghi is literally the bodily incarnation of the politi­cal‑economic model that has gotten Italy into this mess in the first place. It is folly to think that he could somehow represent a solution to a disaster that he contributed so much to bringing about. If anything, the events of the past decade represent a perfect example of the perverse cycle of the vincolo esterno.

Draghi ajoi mm. laajamittaista Italian valtionyhtiöiden yksityistämistä, sekä kannatti talouden kokonaiskysyntää pudottavaa talouskuripolitiikkaa (austerity):

Draghi played a crucial role in this entire process. Not only was he Italy’s lead negotiator for the Maastricht Treaty, but in his capacity as director general of the Treasury, he was one of the main proponents of fiscal austerity and the privatization of Italy’s state-owned compa­nies. He directly oversaw the privatization of companies such as Telecom (Italy’s telecommunications company), Enel (Italy’s national electricity utility), and IRI (Italy’s massive public holding company), as well as commencing the privatization of Italy’s then mostly public banking system.”


Italian “rekonfiguroinnin” lisäksi Draghin syntilistalla on myös Italian velkatilastojen väärentäminen erilaisin johdannaissopimuksin Italian EMU-jäsenyyden mahdollistamiseksi, jotka kaiken lisäksi koituvat maalle hyvin kalliiksi:

“While at the Treasury, Draghi also employed a large variety of derivatives and structured financial prod­ucts to mask the reality of Italy’s deficit and debt levels in order to comply with Maastricht’s fiscal criteria, earning the country the title “Enron of the European Union.” Many of these contracts subsequently backfired, costing the country tens of billions of euros.”



Draghin (ja EKP:n) kannalta todella raskauttavaa on myös Fazin artikkelin tieto siitä, että EKP on puuttunut Italian sisäpolitiikkaan syrjäyttämällä epämieluisan pääministerin Silvio Berlusconin vähentämällä Italian valtionvelkakirjojen tukiostoja, jolloin niiden korot nousivat kestämättömästi, mikä pakotti Berlusconiin lopulta eroamaan. Berlusconin seuraaja, Mario Monti, myönsi näin todellakin tapahtuneen:

“As even the Financial Times acknowledged, it is by now increasingly clear that the ECB under Draghi “forced Silvio Berlusconi to leave office in favor of unelected Mario Monti,” by discontinuing the central bank’s Italian bond purchases—thus deliberately causing interest rates to rise above safety levels—and by making Berlusconi’s ouster the precondition for further ECB support of Italian bonds. This was belatedly admitted even by Monti himself, who claimed in a 2017 interview that, in late 2011, Draghi “decided to stop the purchases of Italian government bonds, which had kept the Berlusconi government afloat in the summer and autumn of 2011.””


Summa summarum

Thomas Fazin artikkelin perusteella Italian nykyisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen ahdingon perussyyt ovat:

  • Viimeisien vuosikymmenien aikana tehdyt neoliberaalit “uudistukset”, eli Fazin ja Mitchellin ilmaisua käyttäen “valtion neoliberaali rekonfiguraatio”.
  • Talouspoliittisen liikkumavaran (***) supistuminen ensin ERM-valuuttakytkyn kautta ja lopulta itsenäisen rahapolitiikan menetyksen, eli EMU-jäsenyyden myötä.
  • Lisätaakka Italialle on ollut myös tarpeeton koronmaksu valtionvelkakirjatalletuksista.

Italia maksoi tarpeettoman suurta korkoa valtionvelkakirjatalletuksista koko 1980-luvun, sillä osittainen suora keskuspankkirahoitus kiellettiin v.1981:

“So just a few years later, in 1981, came the infamous “divorce” between the Bank of Italy and the Treasury, which put an end to the partial monetary financing of the government deficit by the central bank and initiated a drastic monetary tighteningResorting to financial markets to finance the budgetary deficit led to the rise of interest rates and therefore increased the cost of debt, leading to the “explosion” of Italy’s debt-to-GDP ratio during the 1980s, despite a reduction in the government deficit. “


MMT:n (**) mukaan koronmaksu valtionvelkakirjatalletuksista on valtioille täysin vapaaehtoista. MMT:n talouspoliittisten suositusten mukaan valtion ei tulisi maksaa ollenkaan korkoa valtionvelkakirjatalletuksista, sillä se on suora tulonsiirto julkiselta sektorilta vauraalle, ko. velkakirjoja omistavalle, väestönosalle. Toisella tavalla ilmaistuna voi sanoa, että koronmaksu valtionvelkakirjatalletuksista on vauraalle väestönosalle annettu oikeus verottaa valtiota.


(*) ERM = “Exchange Rate Mechanism”, osa Euroopan valuuttajärjestelmää EMS (“European Monetary System” (1979-99)). Kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä “esieuro”.

(**) MMT = “Modern Monetary theory”. Valtiorahajärjestelmän kuvaus, sekä joukko sen perusteella johdettuja talouspoliittisia suosituksia.

(***) “Talouspoliittinen liikkumavara” (“fiscal space”) = määrittelee valtion kyvyn kasvattaa alijäämiä (menot > verot)

“Eurokriisistä koronakriisiin” -webinaari 6.3.2021

Alustus:

Juri Mykkänen, valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaani, Helsingin Yliopisto

Esitelmät:

“EU:n koronapolitiikka ja uudet reformipaineet”, väitöskirjatutkija Antti Ronkainen (at 10 mins)

“Talouskuri ja byrokraattinen asiantuntijavalta”, Anni Marttinen, ekonomisti, SAK (at 42 mins)

“Finanssipolitiikka, vaihtotaseet ja valtionvelkojen mitätöinti”, Patrizio Laina, pääekonomisti, STTK (at 1.17h)

“EU:n elpymispaketti ja EMU”, Ari Slioor, Talousdemokratia ry:n varapuheenjohtaja (at 1.51h)

Q/A-osio: at 2.24h

Zoom-host: Niina Kari, HY/Attac-pj

Liitteet

NOTE!: Anni Marttisen ja Anna Elomäen tutkimus: ”Talouskuri ja byrokraattinen asiantuntijavalta: Eurooppalaisen ohjausjakson toimeenpano ja vaikutukset Suomessa” julkaistaan tänä keväänä poliittisen talouden tutkimuksen journaalissa: “Poliittinen talous”, joten Annin ko. aiheeseen liittyvä kalvomateriaali ei ole vielä julkisessa jaossa.

Lehdistötiedote ja kannanotto 4.3.2021

Tänään torstaina 4.3.2021 Talousdemokratia ry on julkaissut lehdistötiedotteen ja kannanoton liittyen EU:n taloussääntöjen uudistamiseen:

Lehdistötiedote

Avoin kirje EU-johtajille sekä Talousdemokratia ry:n kannanotto:
Euroopan unionin taloussääntöjä tulee uudistaa siten, että ne
mahdollistavat oikeudenmukaisen siirtymän ekologisesti kestävään
yhteiskuntaan

Joukko kansalaisjärjestöjä, tutkijoita ja ammattiyhdistysliikkeiden edustajia lähetti maanantaina 15.2. avoimen kirjeen EU-johtajille. Talousdemokratia ry on yksi kirjeen allekirjoittajista. Kirjeessä vaaditaan EU-johtoa uudistamaan EU:n toimimattomia taloussääntöjä, erityisesti niin sanottua vakaus- ja kasvusopimusta, jotka tosiasiassa estävät EU:ta ja sen jäsenvaltioita toteuttamasta sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden kannalta välttämättömiä investointeja.[1]

Talousdemokratia ry julkaisee myös oman Suomen kontekstiin suunnatun kannanottonsa EU:n taloussääntöjen uudistamistarpeesta torstaina 4.3. Talousdemokratia muun muassa vastaa kannanotossaan pääministeri Marinin 10.2. eduskunnassa esittämään pyyntöön käydä Suomessa syvällistä keskustelua siitä, onko talousjärjestelmämme ehjä, koska se kriisiytyy jatkuvasti.

Lue koko lehdistötiedote:

Kannanotto


Kuva: www.europarl.europa.eu

“The King Dollar!”

Kaikki raha syntyy luotoista

Vallitsevan, uusklassiseen talousteoriaan perustuvan, käsityksen mukaan olemme jonkinlaisessa hyödykerahajärjestelmässä, jossa rahaa syntyy jollain alkemistisella tavalla työn/tuotannon kautta ja jota sitten hieman ahkerammat ja säästeliäämmät ihmiset lainaavat hieman laiskemmille ja huikentelevaisimmille ihmisille, rahan kysynnän ja tarjonnan määrittelemällä tasapainokorolla.

Todellisuudessa olemme tietysti ns. velkarahajärjestelmässä (“Credit Theory of Money”, “State Theory of Money” (Chartalismi)), jossa kaikki raha syntyy velkasuhteista: Yksityinen ja julkinen luotto synnyttävät aina vastaavan määrän rahaa, jota voidaan sitten käyttää ko. luoton hyvittämiseen/lunastamiseen (“redemption”).

Velkasuhteista luotavan rahan määrää rajoittaa pankkien osalta ns. omanpääomanvaatimus suhteessa myönnettyyn luottokantaan (ns. Basel-säännöt), sekä pankin asiakkaiden velkakestävyys. Valtion luomalla luotolla ei sensijaan ole mitään teoreettista ylärajaa. Käytännössä valtion luomaa luottoa rajoittaa kuitenkin kysyntäinflaatio ja/tai tuontihintainflaatio.

USA:n “ilmainen lounas”

Toisen maailmansodan seurauksena dollarista tuli maailman johtava reservivaluutta ts. dollarit muodostavat ylivoimaisesti suurimman osan eri maiden valuuttareserveistä, kuten ao. IMF:n kuvaajasta näkyy (Kuva 1).

Nykyaikaista velkarahajärjestelmää, eli ns. fiat-järjestelmää, voikin siis hyvällä syyllä kutsua “dollaripohjaiseksi fiat-järjestelmäksi”.

Kuva 1: Currency composition of official foreign exchange reserves (Lähde: IMF)

Valtioiden luoma luotto syntyy pääosin niiden tekemistä alijäämistä (MMT: “spending money into existence”, (**)), sekä pienemmältä osin keskuspankin yksityiselle sektorille myöntämistä luotoista (MMT: “lending money into existence”).

USA rahoittaa pysyvää vaihtotaseen vajettaan luomalla dollareita alijäämiensä kautta, eli käytännössä USA ostaa ulkomaisia reaalihyödykkeitä vain tekemällä pelkkiä digitaalisia merkintöjä keskuspankin tietokoneelle. Kyseessä onkin siis aivan aito “ilmainen lounas”, joka on tarjolla kaikille reservivaluutan omaaville valtioille. Ilman USA:n massiivista valtionvelkaa ei siis olisi olemassa vastaavaa määrää keskuspankkirahaa koko maailmankaupan tarpeisiin, eikä täten myöskään dollarilla reservivaluutta-asemaa.

USA:n dollari on täysin ylivoimainen maksuväline kansainvälisessä kaupassa. Sen lisäksi dollari on maailman turvallisin tapa säilyttää rahamuotoista varallisuutta. Varallisuuden talletus tapahtuu USA:n valtionvelkakirjojen avulla, joihin kauppaylijäämää tekevät valtiot tallettavat dollarisäästönsä.

“Fiat-rahapyramidi”

Velkarahajärjestelmässä luottamus rahaan perustuu sitä luovan tahon luotettavuuteen. Ko. luotettavuuksia arvoimalla on mahdollista asettaa eri maiden valuutat paremmuusjärjestykseen “fiat-rahapyramidiksi”. Edellisen kappaleen perusteella on tietysti aivan ilmeistä, että dollari on fiat-pyramidin huipulla.

USA:n valuuttaylivoiman takana on myös vahva liittovaltiorakenne, sekä asema maailman suurimpana talousalueena. Vastaavasti euron heikkous reservivaluuttakamppailussa on liittovaltion, tai sitä vastaavan rakenteen, puuttuminen, joka heikentää sekä kansainvälisten, että euroalueen omien, tallettajien (sijoitus+eläke-rahastot) luottamusta euromaiden valtionvelkakirjatalletuksia kohtaan.

Luotonluojan luotettavuuden lisäksi rahan ilmentymismuoto vaikuttaa sen asemaan valuutan sisäisessä paremmuusjärjestyksessä. Parhaimman luokan keskuspankkirahaa ovat käteinen ja ns. keskuspankkireservit, jota pankit käyttävät keskinäisen maksuliikenteensä selvitykseen. Seuraavalla “paremmuuskehällä” ovat eripituiset valtionvelkakirjat (*), joista lyhyimmät (< 1v) ovat kaikkein likivdeimpiä ja vähäriskisimpiä (= pieni arvonvaihtelu).

Lyhyiden velkakirjojen paremmuus pitkiin verratuna näkyy esim. saavuttaessa taantumaan tai yllättävän kriisin iskiessä: Allaolevassa kuvaajassa subprime- asunto(roska)velkakirjakriisi on iskenyt keväällä v.2008 ja dollarit ovat valuneet pidemmistä (“huonommista”) treasureista lyhyempiin (“parempiin”) laskien niiden jälkimarkkinakorkoja (jolloin jälkimarkkinahinta nousee). Harmaa alue kuvaa tuolloin syntynyttä taantumaa.

Kuva 2: 2Y-Teasury rate vs. 10Y-Treasury rate (2006-2011)

Kriiseissä dollarin vaihtokurssi tietysti myös nousee, ts. tällöin aina paljastuu kuka on se todellinen fiat-rahojen “kingi”. Subprime-huijaukseen osallistunut Lehman Brothers -pankki kaatui 15.9.2008, minkä näkee kuvasta 3 hyvin selkeänä dollarin vahvistumisena. (Kuvaajassa isompi lukema tarkoittaa suurempaa dollarin arvoa.)

Kuva 3: Dollar-index (2007-2010)

Kriisit ja lamat ovatkin todellinen eri valuuttojen “kuntotestimittari”, jossa dollarille ei ole näköpiirissä syrjäyttäjää.

Yksi tapa hahmottaa valuuttojen välisiä suhteita/paremmuuksia on ajatella eri valuutta-alueet ikäänkuin uima-altaiksi, jotka on sitten putkistoin kiinnitetty toisiinsa (valuuttakauppa + keskuspankkien ns. swap-linjat).

Pääallas on luonnollisesti dollari, johon sitten muut valuutat ovat kykeytyneet. Toiseksi suurin raha-allas on euro, kuten kuvasta 1 hyvin näkyy. Heikoimmassa asemassa ovat maat, joiden valuutoille ei ole reservivaluuttakysyntää ts. niiden talous on pieni, sekä ulkomaankauppa vähäistä ja täten niiden valuutat sijaitsevatkin fiat-rahapyramidin pohjalla.

Kriiseissä valuutat alkavat valua pienemistä altaista suurempiin altaisiin ja oikein suuren kriisin iskiessä dollari-allas uhkaa jopa vuotaa yli ts. dollarin kurssi piikkaa voimakkaasti siihen kohdistuvan rajun kysynnän vuoksi. “Rahaputkistot” saattavatkin kriisien yhteydessä hieman paukkua ja silloin keskuspankit voivatkin avata raha-altaiden välille tilapäisesti astetta järeämpiä rahaputkia, eli ns. “swap-linjoja” (valuutanvaihto(laina)sopimuksia keskuspankkien välillä).

USA:n oma dollariallas alkaa puolestaan kriiseissä/lamoissa/taantumissa kallistua (vasemmalle) kohti “matalampaa” päätyä, ts. dollarit valuvat lyhyisiin velkakirjoihin , jolloin niiden jälkimarkkinahinta nousee (ja jälkimarkkinakorko putoaa).

“Yield curve -taantumaindikaattori”

Kivana lisäboonuksena dollarialtaan kallistuskulmaa tarkastelemalla voidaan ennakoida edessä mahdollisesti olevaa lamaa/taantumaa/kriisiä. Tämä ns. yield-curve (korkokäyrä) on yksi parhaista tunnetuista taantumia ennakoivista indikaattoreista.

Yield-curve kertoo 10Y -treasuryn ja 2Y -treasuryn välisen jälkimarkkinakorkoeron: Esim. subprime-kriisissä v.2008 dollariallas kallistui (vasemmalle) kohti matalampaa päätyä, eli lyhyempiä treasureita, jolloin niiden hinta nousi (ja korko laski). Tällöin “syvän päädyn”, eli 10Y-treasurien hinta laski (ja korko vastaavasti nousi).

Kuvan 4 harmaat palkit kuvaavat taantumia, jotka hyvin usein alkavat dollarialtaan kallistuessa vasemmalle, ts. korkokäyrän noustessa (10Y – 2Y korkoeron kasvaessa).

Kuvasta voidaankin havaita USA:n olevan tällähetkellä taantumassa (ei ole tosin vielä vahvistettu (kuvalinkistä alkuperäiseen kuvaan)) ja täten myös otaksua dollarin kurssin kohoavan lähivuosina. Mahdollisen, globaalin ylivelkaantumisen aiheuttaman, finanssikriisin iskiessä on odotettavissa raju dollarin nousupiikki.

Kuva 4: Yield curve (1975-2020)

Summa summarum

“Maailman paras raha”, eli fiat-rahojen “kingi”, on siis dollari, joka sijaitsee fiat-rahapyramidin huipulla.

Ja dollareista kaikkein parasta rahaa on dollarialtaan “matalassa” päädyssä oleva raha ts. keskuspankkireservit, käteinen ja lyhyet treasuryt (< 1v), jotka ovat luonteeltaan “enemmän rahaa” ja “vähemmän assetteja”, kuin pidemmät treasuryt.


by Jari Rutanen (2021)


(* ) Valtionvelkakirjat ovat siis myöskin keskuspankkirahaa, kuten esim. Fed:in artikkelissa: “Does the National Debt Matter?” todetaan:

“Together, these considerations suggest that we might want to look at the national debt (treasuries) from a different perspective. In particular, it seems more accurate to view the national debt less as form of debt and more as a form of money in circulation.

(**) MMT = kuvaus nykyaikaisesta valtiorahajärjestelmästä. Animaatio valtiorahajärjestelmän toiminnasta: “The Power of the Pound” (7 mins)

MMT White Paper by Gower Initiative, UK


Aihekuva: Taka-alalla: 5$ “Federal Reserve Note (FRN)”, eli tavallinen seteli, sekä 5 $ “Treasury note”, eli (koroton) valtionvelkakirja. (Lähde: Federal Reserve):

“Unlike personal debt, the national debt consists mainly of marketable securities issued by the U.S. Treasury as bonds. It is of some interest to note that the Treasury Department issued some of its securities in the form of small-denomination bills, called United States Notes, from 1862-1971 that are largely indistinguishable from the currency issued by the Federal Reserve today.

Fedin puhaltama massiivinen velka/asset-kupla

Alustusta

Nykyinen, virheellisesti totetutettu, länsimainen rahajärjestelmä johtaa automaattisesti yksityisen sektorin ylivelkaantumiseen ja sitä kautta alati toistuviin pankki- ja finanssikriiseihin. Viimeksi v.2008 romahtivat USA:n ns. subprime-asunto(roska)velkakirjat kaataen mm. “Lehman Brothers” ja “Bear Stearns” -pankit.

Koko globaali pankki- ja finanssijärjestelmä oli tällöin suuressa vaarassa kaatua, sillä kaikki suuret globaalit pankit ja sijoitus+eläke-rahastot ovat monin eri sidoksin tiukasti kytkeytyneet toisiinsa.


Fed on tukenut suorilla väliintuloillaan USA:n pankki- ja finanssisektoria jo v.1998 lähtien, jolloin se pelasti LTCM-hedge-rahaston omalla väliintulollaan. Dotcom-pörssiromahdukseen Fed reagoi pudottamalla ohjauskorkoa reippaasti. Subprime-kriisin yhteydessä Fed osti sadoilla miljoonilla subprime-velkakirjoja pankkien ja rahastojen taseista korjaten niiden likviditetti- ja vakavaraisuustilanteen.

Fedin väliintuloista johtuen huonot velat eivät ole missään vaiheessa täysin poistuneet taloudesta. Taantumien ja lamojen nimenomainen tarkoitus on poistaa huono velka talouden rattaista ja vapauttaa sen sitomat resurssit parempaan käyttöön.

Lisäksi Fedin ja muiden keskuspankkien tukioperaatiot ovat lisänneet riskinottoa markkinoilla ja aiheuttaaneet jättimäisen globaalin asset/velka-kuplan.

Finanssikriisin v.2008 jälkeen globaali velka on kasvanut jälleen uuteen ennätykseen (Kuva 1).

Kuva 1: Global debt to gdp 2013-2020 (Kuva: Reuters)

Velka/asset-kuplan “tekninen toteutus”

Fedin nollakorkopolitiikka, ja treasury-valtionvelkakirjojen (*) korkosupressio niiden tukiostoilla (QE), on ajanut sijoittajien ja rahastojen varoja treasureiden sijaan yritysvelkakirjoihin (“corporate bonds”).

Halvalla saamansa rahoituksen yritykset ovat sitten tärvänneet mm. omien osakkeiden takaisinostoihin (nostaen niiden hintoja) ja kyseenalaisiin yritysostoihin (“mergers”).

Ehkä kaiken tapahtuneen tärväyksen hyvin kuvaavana (loppu?)huipentumana, sähköautoyritys Tesla on (8.2.2021) ostanut “kuplavaluutta” Bitcoinia 1.5 mrd dollarin edestä!

Kuva 2: “30Y-Treasury” -korko vs. laaja “Wilshire 5000” -osakeindeksi.

Koska sijoittajat ja rahastot eivät ole enää saaneet riittäviä korkotuottoja treasureista, eivätkä myöskään yritysbondeista, niin ne ovat (globaalisti) sijoittaneet varansa erityisesti USA:n osakemarkkinoille, mikä näkyy hyvin kuvan 2 punaisesta Wilshire5000 -osakeindeksikäppyrästä.

Nouseva osakkeiden kurssitaso tuo sitten puolestaan yhä uusia sijoittajia osakemarkkinoille. Osakeostoksia tietysti sitten ryyditetty myös reippaalla velanotolla (“margin debt”) (Kuva 3).

Kaiken em. lopputuloksena USA:n osakeindeksit ovat nyt eksponentiaalisessa nousussa (Kuvat 2,3).

Kuva 3: “Margin debt” vs. S&P500 -osakeindeksi

Coming soon..

Kuten kuvan 2 sinisestä käppyrästä näkyy, on “30Y-treasury” -korko noussut voimakkaasti viime heinäkuusta (2020) lähtien.

Tämä kehitys ei voi jatkua, sillä se vaarantaisi muodostuneen asset/velka-kuplan. Siksipä Fed aloittaakin lähipäivinä/viikkoina pitkien valtionvelkakirjojen (10Y, 30Y) korkojen QE-supression, joka voi vielä hitusen nostaa osakkeita. Supressiota markkinoidaan mahdollisesti nimellä Yield Curve Control (YCC). Suomeksi sanottuna voi puhua pitkien treasury-valtionvelkakirjojen korkokatosta.

“Keskuspankkihuumeiden” teho alkaa kuitenkin jo hiipua, eivätkä ne enää supressoi riittävästi yritysbondien korkoja, joiden pitää myös diskontata jo nousuun lähtenyt inflaatio.

Tälläkertaa globaalit velkabileet päättyvätkin todnäk. juuri USA:n yritysbondien rommaukseen. Kun bondit rommaa, niin niiden jälkimarkkinakorko vastaavasti pomppaa ja yritysten rahoitus halvaantuu.

by Jari Rutanen (2021)


(*) Treasury = USA:n valtionvelkakirja = eräänlainen “globaali dollarisäästöpossu”, kuten asia mainiosti esitetään MMT-animaatiossa: “The Basics of Modern Money” (6 mins):

“Dollarisäästöpossuteoria” lyhyesti:

Dollari on globaali reservivaluutta. USA:n vaihtotase (palvelu- ja tavaravaihto) on jatkuvasti alijäämäinen. Vaihtotaseen alijäämät se rahoittaa luomalla uusia dollareita julkisten alijäämien kautta. USA:n kauppakumppanit sitten puolestaan tallettavat saamansa dollarit pitkiin (10Y, 30Y) Treasury-valtionvelkakirjoihin.

Sensijaan valtavirtaisen, uusklassisen “hyödykerahateorian” mukaan “sijoittajat” rahoittavat USA:n alijäämät/valtionvelan.


Aihekuva: Fedin päämaja, “Eccles building” (v1937), Washington D.C. (Lähde: federalreserve.gov)

Webinar: “How money is created” by prof. Steve Keen”

Ruotsin “Positive Money”, eli “Positiva Pengar“, järjesti eilen 21.2.2021 huippumielenkiintoisen webinaarin rahanluonnista ja vähän muistakin makrotalousaiheista. Esiintyjänä oli kuuluisa austraalialainen velkakriisitutkija prof. Steve Keen. Porukkaa langoilla webinaaria seuraamassa oli n. 230.

Oheessa keskeisiä poimintojani luennosta:

Yleisimmät raha- ja rahajärjestelmäkäsitykset

Keenin mukaan valtavirtaiset ekonomistit pitävät rahaa (niukkuus)hyödykkeenä, jota pankit välittävät tallettajilta rahan tarvitsijoille (financial intermediation). Valtiot puolestaan rahoittavat alijäämänsä lainaamalla rahaa yksityiseltä sektorilta. Tämä teoria saa tukea mm. talousnobelisti Paul Krugmanilta sekä Fedin ex-pj:ltä Ben Bernankelta.

Toinen yleinen käsitys on se, että keskuspankit voivat säädellä pankkien rahanluontia vähimmäisvarantovaatimuksen avulla (“fractional reserve system”) ts. keskuspankin tallettamat reservit moninkertaistuvat pankkijärjestelmässä pankkien luotonluonnin kautta (“money multiplier model”).

Todellisuudessa kaikki raha syntyy tietysti yksityisistä ja julkisista velkasuhteista Alfred Michel-Innesin luottorahateorian (“Credit Theory of Money”) mukaisesti.

Keenin mukaan keskuspankeista oikea rahakäsitys, eli rahan syntyminen velkasuhteista, on ainoastaan Englannin (BoE) ja Saksan keskuspankeilla (Bundesbank):


BoE: “Money Creation in the Modern Economy”:

“Commercial [i.e. high-street] banks create money, in the form of bank deposits, by making new loans. When a bank makes a loan, for example to someone taking out a mortgage to buy a house, it does not typically do so by giving them thousands of pounds worth of banknotes. Instead, it credits their bank account with a bank deposit of the size of the mortgage. At that moment, new money is created.”

Itse olen löytänyt korrektin rahanluontikuvaksen myös Kanadan parlamentin sivuilta: How the Bank of Canada Creates Money for the Federal Government: Operational and Legal Aspects. Kanadan keskuspankin (BoC) rahakäsitystä en sensijaan tiedä.

Rahanluonnin kuvaus tasemallin avulla

Seuraavaksi prof Keen kumosi oman tasemallinsa avulla hyödykerahateorian, sekä esitti kuinka tilirahaa syntyy pankkiluotoista ja vastaavasti keskuspankkirahaa valtion alijäämistä.

Valitettavasti Keenin käyttämä tase-esitysmuoto ei ollut sopiva webinaariesitykseen. Mutta onneksi Youtubessa on Keenin toinen luento, jossa esitysmuoto on selkeämpi. Ao. videolla esitetään ensin valtion rahanluonti, sitten pankkien rahanluonti, karkea kokonaiskysynnän laskentakaava ja lopuksi vielä luotonluonnin vaikutukset työllisyyteen, sekä asuntojen hintatasoon (UK:ssa).

Velkakriisit

Keenin velka-anlyysit perustuva Hyman Minskyn “Financial Instability Hypotesis” -teoriaan. Teorian pohjalta hän on kehittänyt Minsky-ohjelmiston, jonka avulla voi simuloida velkaantumisen vaikutusta kansantalouteen. Ohjelmisto on ladattavissa SourceForge-sivustolta, ja se tuottaa oheisen kaltaisia diagrammeja:

Keenin mukaan velkakriisit syntyvät velkaantumisen ylittäessä BKT:n kasvun. Erityisesti pankkien luomat asset-luotot ovat suuri taloutta epävakauttava tekijä. Suurin osa asset-luotoista on asuntoluottoja.

Keen odottaa USA:ssa syntyvän epävakautta, kun koronan vuoksi tehdyt poikkeustoimet loppuvat, kuten velan lyhennysten lykkäykset ja helpotukset vuokralaisille.

Velkakriisien historiasta kiinnostuneille hän suositteli amerikkalaisen ex-pankkiirin Richard Vaguen teosta: “A Brief History of Doom”.

Reformeja

Prof. Keen kannattaa keskuspankkitilien avaamista kaikille. Sen lisäksi pankkien luotonluontia tulisi rajoittaa. Yksi Keenin tarjoama malli on asuntoluottojen rajaaminen niin, että maksimi asuntoluotto olisi esim. 10x ostettavan asunnon arvioitu vuosivuokratuotto (“Property Income Limited Leverage” (PILL)).

Yritysten luototusta Keen helpottaisi niin, että pankit saisivat myönnetyn luoton vakuudeksi vähemmistöosuuden yrityksestä, eli ne voisivat toimia, kuten riskisijoittajat toimivat nykyisin (venture capitalists).

Prof. Keen suosisi pieniä aluepankkeja suurten pankkien sijaan, aivan kuten saksalainen prof Richard Werner on esittänyt.

Yksityisen velan suhde BKT:hen tulisi ottaa samanalaiseksi talouden kuntomittariksi, kuten inflaatio ja työttömyys.

Webinaari (21.02.2021)

Steve Keenin luento alkaa kohdasta 14 min, Q&A -osio alkaa kohdasta 1:27h.

More from Keen: “Can we avoid another financial crisis?”

“Kansanpainos” Steve Keenin suositusta, mutta raskaslukuisesta “Debunking Economics” -kirjasta (129s), josta referaattini täällä.

Summa summarum rahanluonti:

Eli kuten Keen sen toteaa: Valtavirtaekonomistit eivät ymmärrä sen koommin niin yksityistä, kuin julkistakaan rahanluontia.

by Jari Rutanen (2021)

BBC-doc: “1929 – The Great Crash”

“History doesn’t repeat itself but it often rhymes”, Mark Twain

Artikkelin lopusta löytyy BBC:n tuottama vaikuttava dokumentti 1920-luvun asset-luottokuplan synnystä, joka johti v.1929-pörssiromahdukseen.

Pörssiromahdus johti puolestaan asset-luottokuplan puhkeamiseen, josta seurasi koko 1930-luvun kestänyt delfatorinen lama. Laman seurauksena syntyi ensin kauppasotia ja sitten fasismin nousu Euroopassa ja Japanissa. Iloista 1920-lukua seurannut surullinen vuosikymmen päättyi lopulta toisen maailmansodan syttymisen v.1939.

Dokumentti on tehty USA:n v.2008 subprime-kriisin jälkimainingeissa v.2009. Subprime-asuntoluottojen (*) romahdus oli lähellä kaataa koko länsimaisen pankki- ja finanssijärjestelmän. Lopulta Fed pelasti pankit ns. TARP-hätärahoitusohjelmalla. TARP-ohjelman kautta Fed osti pankeilta niiden happamiksi menneet subprime-velkakirjat ja korjasi näin pankkien likviditeetti- ja vakavaraisuustilanteen.

Mutta ensin hieman lisää taustoitusta aiheeseen:

Asset-luotot

Nykyaikainen pankkijärjestelmä on monella tapaa virheellisesti totetutettu, mikä tekee siitä lähtökohtaisesti epävakaan.

Yksi vakava virhe on se, että valtio käytännössä takaa rajattomasti pankkien luotonluonnin. Tämä on seurausta siitä, että pankkien ei juuri koskaan anneta mennä nurin pankkikriisien yhteydessä, vaan valtio(t) lähes aina lopulta pelastavat ne. Tämän seurauksena eivät niin tallettajat, kuin myöskään pankkien omistajat juuri koskaan menetä varojaan. Täten valtion antama rajaton luotonluonnin takaus aiheuttaa pankeille moraalikadon, jolloin ne suhdannehuipuissa (boom-vaihe) luovat liikaa ja/tai liian riskipitoisia luottoja.

Kaikkein suurinta epävakautta pankkijärjestelmälle aiheuttavat asset-spekulaatiota, kuten kiinteistö- ja osakespekulaatiota, varten luodut luotot. Yksittäisen pankin kannalta asset-luotot vaikuttavat vähäriskisiltä ja ne luovatkin niitä hyvin mielellään, sillä luoton vakuutena on aina kyseinen assetti (omaisuuserä).

Mutta riski kuitenkin syntyy, kun koko pankkisektori luo asset-luottoja, jolloin assettien yleinen hintataso alkaa kohota. Korrelaatio luottokannan paisumisen ja vastaavan asset-hintaideksin välillä näkyy erittäin hyvin asuntoluotoissa, jotka muodostavat suurimman osan pankkien luottokannasta (Kuva 1):

Kuva 1: USA:n asuntoluottokanta (sininen) vs. Shiller-asuntohintaindeksi (punainen)

Kallistuneita assetteja käytetään sitten uusien luottojen vakuuksina seuraavaa ostoskierrosta varten. Myös pankkien laskennallinen vakavaraisuus kohenee niiden taseessa olevien assettien kallistuessa, jolloin ne voivat luoda entistä enemmän luottoja. Pankkien liiketoimintahan perustuu niiden oman pääoman velkavivuttamiseen luomalla asiakkaille luottoja (josta syntyy vastaava määrä tilirahaa), jotka sitten tuottavat pankille korkotulovirtaa. Kaiken edellisen seurauksena asset/velka-kupla paisuu kuin pullataikina suhdannesyklien huipuilla.

Pankit luovat siis hyvin mieluusti asset-luottoja, mutta sensijaan ne ovat varsin haluttomia luomaan luottoja investointeja ja yritystoimintaa varten (erityisesti PK-sektorille), sillä yritystoimintaanhan aina kuuluu suuri riski liiketoiminnan epäonnistumisesta ja luottoriskin toteutumisesta pankille.

Osakeluotot

Pankkien luotonluonnin vapautuminen 1920-luvulla mahdollisti massiivisen luottokuplan syntymisen. Tuolloin pankit alkoivat luotottaa myös aivan tavallisia kuluttajia. Myös pörssivälittäjinä toimineet pankit iskivät tähän saumaan ja alkoivat luotottaa asiakkaittensa osakespekulaatioita suurilla velkavivuilla (margin-lending), jopa niin että luoton osakevakuudeksi kelpasi vain 10% osuus myönnetystä luotosta.

Margin-ledning on nykyisinkin olennainen osa ammattimaista osakesijoittamista (Kuva 2). Margin-lending vahvistaa pörssikurssien liikkeitä, sekä ylös- että alaspäin. Romahduksissa se voi johtaa ns. margin-call-ilmiöön, kun osakkeiden vakuusarvo putoaa ja osakevälittäjät pyytävät sijoittajia joko lisäämään vakuuksiaan tai myymään positionsa. Pahimmillaan syntyy laaja koko osakemarkkinaa koetteleva ns. kapitulaatio, jolloin osakkeista pyritään massiivisesti eroon hinnalla millä tahansa.

Osakeluotoilla (“margin-debt”) on siis merkittävä kurssikehitystä epävakauttava vaikutus.

Kuva 2: Margin Debt Vs. S&P500-osakeindeksi (advisorperspectives.com)

“Musta tiistai” 29.10.1929

Tunnetuin asset-luottokuplan aiheuttama pörssiromahdus on New Yorkin pörssin (NYSE) ns. “musta tiistai” 29.10.1929, josta alkoi DOW-indeksin parin vuoden alamäki (bear-market), jonka seurauksena indeksi päätyi lopulta n. 90% pörssihuippua alemmalle tasolle (Kuva 1).

Kuva 1: Dow-indeksi 1919-1940 (Lähde: macrotrends.net)

1900-luvun alkupuolella osakemarkkinoiden manipulaatio rehotti täysin villinä Wall Streetillä. Manipulaatioon osallistuivat kaikki keskeiset Wall Streetin pankit mm. J.P.Morgan. Esim. vuoden 1907 ns. “Panic of Wall Street” -pörssiromahdusta on epäilty suurpankkien tahallaan aiheuttamaksi. Se aiheutti ns. talletuspaon pankeista (bank-run), mikä johti lopulta USA:n keskuspankin Fedin perustamiseen v.1913.

Suurpankkien tyypillinen manipulaatio oli jonkin tietyn osakkeen kurssin nostaminen yhteisostoilla ja sitten koko osakelastin dumppaaminen piensijoittajien niskaan hyvällä voitolla. Suurpankkien markkinamanipulaatio jatkuu yhä tänäkin päivänä ja ne jäävät toistuvasti kiinni erilaista finanssirikoksista, kuten esim. Libor- ja Euribor-korkojen sopimisesta pankkien välillä. Mukana menossa oli mm. Deutsche Bank.


Pörssin romahdettua alkoi luottosyklin bust-vaihe, koska osakespekulaattorit eivät enää kyenneet maksamaan luottojaan takaisin pankkeihin, jolloin pankkeja alkoi mennä nurin ja tästä säikähtäneinä tavallisetkin kansalaiset alkoivat kiivasti vetää rahojaan pois pankeista, eli syntyi ns. talletuspako.

1930-luvun lama

Luottokuplan romahdus pudotti rajusti kokonaiskysyntää, jolloin yritysten toiminta alkoi sakata ja ne menivät joko nurin tai ainakin irtisanoivat työntekijöitään, jolloin kokonaiskysyntä putosi yhä lisää aiheuttaen deflatorisen kierteen.

USA:sta finanssikriisi levisi Eurooppaan, kun tuore presidentti Herbert Hoover halusi suojella amerikkalaisten pankkien saamisia Euroopasta ja käski välittömän dollarien takaisinvedon USA:n pankkien eurooppalaisista haarakonttoreista. (USA:n pankit olivat aloittaneet eurooppalaisten pankkien dollarirahoituksen 1920-luvulla.) Dollarirahoituksen takaisinvedon ensimmäiseksi uhriksi joutui Itävaltalainen Creditanstalt-pankki (11.5.1932). Itävallasta pankkipaniikki levisi Saksan ja Ranskan kautta kaikkialle Keski-Eurooppaan pohjustaen fasististen hallintojen nousua 1930-luvulla (Franco-Mussolini-Hitler).

Tuhon viimeisteli Hooverin määrämät tuontitullit, joiden avulla hän halusi suojella amerikkalaista teollisuutta. Tuontitullien/kauppasodan seurauksena Euroopan ja USA:n välinen kaupankäynti romahti, joka pahensi 1930-luvun lamaa entisestään molemmilla puolilla Atlanttia. Lopputuloksena oli se, että USA:n talous nousi lopullisesti lamasta vasta toisen maailmansodan puhjettua maan siirtyessä sotatalouteen.

BBC:n dokumentti

Dokumentin Youtube-esittelyteksti:

“This BBC documentary from 2009 takes a fresh view of the ‘Crash of 1929’ and the subsequent global Depression, comparing aspects of that event with the most recent turbulence in 2008. Uploaded for educational purposes only. Any advertising that appears is unbidden.”, “The History Room” -Youtube-kanava


BBC:n oma esittelyteksti:

A documentary exploring the causes of the 1929 Wall Street Crash.

Over six terrifying, desperate days in October 1929, shares crashed by a third on the New York Stock Exchange. More than $25 billion in individual wealth was lost. Later, three thousand banks failed, taking people’s savings with them. Surviving eyewitnesses describe the biggest financial catastrophe in history.

In 1919, the US had emerged victorious and dominant from World War One. Britain and its European allies were exhausted financially from the war. In contrast, the US economy was thriving and the world danced to the American tune.

Easy credit and mass production set the tone in the roaring twenties for an era of consumption like none that had ever been seen before. The stock market rose and investors piled in, borrowing money to cash in on the bubble. In 1928, the market went up by 50 per cent in just 12 months. The crash was followed by a devastating worldwide depression that lasted until the Second World War. Shares did not regain their pre-crash values until 1954.

This is the story of a financial disaster that we hoped could never happen again.

BBC documentary: “1929 – The Great Crash”, v.2009

by Jari Rutanen (2021)


(*) Ns. joukkovelkakirjaistettuja korkeariskisiä asuntoluottoja

“Velkakuplan anatomiaa”

“Kuplateoriaa”

Velkarahajärjestelmässä kaikki raha syntyy velkasuhteista:

Keskuspankkirahaa syntyy, kun valtio verovelkaannuttaa yksityistä sektoria tekemällä alijäämää (*). Pankit puolestaan luovat ns. tilirahaa myöntämällä luottoja asiakkailleen.


Yksityisellä sektorilla on luontainen taipumus ylioptimistisuuteen ja siitä johtuvaan ylivelkaantumiseen luottosyklien huipuilla (“boom” -vaihe). Ylivelkaantumista pahentaa edelleen se, että valtio takaa pankkien luomat luotot, jolloin pankkien riskitietoisuus heikkenee (“moral hazard”) ja ne luovat liikaa ja/tai liian korkeariskisiä luottoja syklin huipulla.

Lainmukaisesti (“de jure”) valtion takaus on vain 100k€/pankin asiakas, mutta käytännössä (“de facto”) se on rajaton, sillä pankit pelastetaan aina niiden joutuessa vaikeuksiin. Pankkisektorilla on siis käytännössä valtion takaama rajaton luottolimiitti.

Tällä hetkellä olemme tilanteessa, että on syntynyt kaikkien velkakuplien isoäiti, sillä keskuspankit ovat väliintuloillaan estäneet jo useamman velkaromahduksen (“bust” -vaihe) ns. QE-ohjelmilla, joilla on ostettu markkinoilta velkakirjoja ja vaihdettu ne keskuspankkirahaan.

Otetaankin sitten seuraavaksi skalpelli käteen ja avataan hieman kaikkein lihavinta velkapotilasta, eli USA:ta:

USA:n yksityisen sektorin velka

Velkaongelma koskee ns. pitkän velkasyklin (**) alkuvaiheessa vain yksityistä sektoria ja lähtee liikkeelle pankkien yliluototuksesta.

Kuva 1: USA:n yksityisen sektorin kokonaisvelka suhteessa BKT:hen. (Lähde: IMF)

Kuvassa 1 näkyy USA:n yksityisen sektorin nouseva velkakehitys viimeisen 70v aikana. Yksityistä velkaa on mm. asuntoluottojen muodossa. Kuvasta 2 nähdään, että asuntoluottojen määrä ja asuntohintakehitys korreloivat täydellisesti keskenään, eli luottolaajennus ajaa asuntojen hintoja ylös.

Tällähetkellä sekä USA:n asuntohintaindeksi, että asuntoluottokanta (“mortgages”) ovat uusissa kaikkien aikojen huippulukemissa, eli siis vieläkin korkeammalla kuin subprime-asuntolainakriisin aikaan.

Subprime-velkaromahdus tapahtui siis v2008, jolloin “Lehman Brothers”- ja “Bear Stearns” pankit menivät nurin ja koko globaali pankkijärjestelmä oli lähellä kaatua.

Kuva2: Asuntoluotot vs. asuntohintaindeksi (1990-2020), (linkistä alkuperäiseen kuvaan)
Kuluttajaluottokannan kehitys (1990-2020)

Määrällinen elvytys/kevennys (QE)

Finanssikriisin (“Global Financial Crisis (GFC)”, v2008) aikana, USA:n keskuspankki otti käyttöönsä ns. TARP-hätärahoitusohjelman ja muutamaa vuotta myöhemmin v2013 ns. määrällisen elvytyksen (QE = “Quantitative Easing”).

Molemmilla ohjelmilla Fed osti markkinoilta suuren määrän valtionvelkakirjoja ja yksityisiä velkakirjoja. TARP-ohjelma oli väliaikainen, mutta QE-ohjelma on jäänyt pysyväksi yks.sektorin velkatukimekanismiksi. TARP lisäsi, ja QE yhä edelleen lisää, keskuspankkirahan määrää, eli ns. likviditeettiä, pankkijärjestelmässä.

Likviditeetti, eli pankkijärjestelmässä oleva keskuspankkiraha, ei päädy suoraan reaalitalouteen, sillä sitä ei lainata pankkien asiakkaille, kuten esim. Standard&Poorsin raportissa: “Banks can not and do not ‘lend out’ reserves” todetaan. QE-ohjelmien seurauksena reaalitalouteen rahaa on valunut ainoastaan sijoitusrahasto- ja osakelunastuksien kautta.


Likviditeettilisäyksen ohella, QE:n toinen tärkeä vaikutus oli/on velkakirjojen ns. jälkimarkkinakorkojen lasku, mikä helpotti yks.sektorin kykyä ottaa lisää velkaa. Tulos näky hyvin esim. kuvassa 3. Korkojen laskiessa suuryritysten velkaantuminen on kiihtynyt. Velkaa on käytetty tehottomiin investointeihin, kuten esim. omien osakkeiden takaisinostoihin niiden hinnan nostamiseksi, sekä yritysostoihin (“mergers”). Vastaavasti investoinnit tuotekehitykseen ovat jääneet suhteellisen vähäisiksi.

Kuva 3: Yritysvelat vs. BBB-yritysvelkakirjojen korko (2000-2020)

Laskeva ohjauskorko painanut USA:n valtionvelkakirjojen (“Treasuries”) korkoja alas (kuva 4, punainen käppyrä), jolloin sijoittajien varoja on siirtynyt valtionvelkakirjoista pörssiin parempien tuottojen perässä.

Kuva 4: USA:n liittovaltion velka/BKT vs 10v Treasury-valtionvelkakirjan korko

Kuvan 5 sininen assets-käppyrä kertoo likviditeetin lisäyksen pankkijärjestelmään ts. kertoo niiden Fedin ostamien velkakirjojen (ostohetken) arvon, jotka on vaihettu keskuspankkirahaan.

Keskuspankkiraha on ollut sitten vapaasti käytettävissä esim. rahastojen ja pankkien sijoitustoimintaan. Kuvan 5 punainen käppyrä, eli laaja “Wilshire 5000” -osakeindeksi, onkin kehittynyt läheisessä korrelaatiossa Fedin likviditeettilisäyksen kanssa.

Kuva 5: Fedin tase vs. “Wilshire 5000” -laaja osakeindeksi

QE:ta on täysin aiheellisesti nimitetty “rikkaiden perustuloksi”, sillä se on nostanut kaikkien omaisuuslajien (“assets”) arvostustasoja.

QE on täysin tehoton tapa elvyttää taloutta ja se vain edelleen pahentaa vallitsevaa yks.sektorin velkaongelmaa ja lisäksi se kasvattaa varallisuuseroja.

Yks.sektorin ylivelkaantumisen vaikutus valtion velkaantumiseen

Yksityiseltä sektorilta lähetynyt ylivelkaantumisongelma on, pitkän velkasyklin edetessä, muodostunut lopulta myös valtioiden ongelmaksi.

Yksityisen sektorin ylivelka lisää valtioiden velkaa kolmea eri reittiä: Velka-allokaatio on samalla aina myös resurssiallokaatiota. Yksityisen sektorin tehoton resurssiallokaatio heikentää tuottavuutta ja tuotantoa, heikentäen täten myös sen velanhoitokykyä. Heikentyvä tuottavuus/tuotanto luonnollisesti pienentää myös talouskasvua (Kuva 6). Tällöin valtion samat verotulot tietysti myös pienenevät.

Lyhyesti voi todeta, että yks.sektorin ylivelkaantumisella on deflatorinen vaikutus talouteen ts. inflaatio pienenee (kuva 7) tai kääntyy jopa negatiiviseksi ts. talous painuu deflaatioon (= rahan arvo kasvaa).

Kuva 6: BKT:n vuosimuutos vs. USA:n kokonaisvelka (1970-2020)
Kuva 7: Kuluttajahintainflaatio (1970-2020)

Toinen kuluerä valtiolle aiheutuu pankkisektorin pelastuspaketeista keskuspankkien lunastaessa pankkisektorilta huonoja velkoja, kuten esim. asuntolainoja (kuva 7).

Kuva 7: Joukkovelkakirjaistetut asuntolainat (“mortage backed securities”) Fedin taseessa (2007-2021)

Kolmas valtion velkaantumista lisäävä tekijä on heikon talouskasvun, ja/tai ylivelasta johtuvien taantumien, aiheuttamat kulut valtiolle tulonsiirtojen, kuten esim. työttömyyskorvausten muodossa.

“Japanisaatio”

Viimevuosina, yks.sektorin velkapiikin ollessa jo lähellä tappia, “velkaantumisvastuu” onkin siirtynyt valtioille, mikä näkyy esim kuvasta 6 (sininen käppyrä), jossa näkyy tietysti myös viimeaikojen “koronalisä”.

Kuva 6: USA:n liittovaltion velka (1970-2020)

Valtioiden velkaantumisen pahetessa USA, euroalue ja monet muut länsimaat ovatkin nyt ns. “Japanin tiellä” (Kuva 10) ts. yksityinen sektori on pysyvästi ylivelkaantunut (Kuva 11) ja valtio kannattelee taloutta omalla velkaantumisellaan.

Kuva 10: Japanin valtionvelka/BKT
Kuva 11: Japanin luottokanta 1964-2020

Näinpä siis valtioiden antama rajaton luottolimiitti pankkien rahanluonnille onkin muuttunut pysyväksi päänsäryksi valtioille itselleen.


(*) MMT:n mukaisesti. MMT = Modern Monetary Theory = nykyaikaisen valtiorahajärjestelmän kuvaus.

Kanadalaisen prof Marc-Andre Pigeonin, MMT:n mukainen, kuvaus valtiorahajärjestelmän toiminnasta: “Rethinking the Perceived Perils of Sovereign Government Debt” (14.5.2020), 4s

(**) “Pitkä velkasykli” kattaa useita lyhyitä velka-syklejä kestäen kymmeniä vuosia, kuten esim. 70v (Kuva 1).

Referaatti: “Princes of The Yen” by prof. Richard Werner

“Princes of The Yen”, toinen painos (2016, 281s)

Prof. Richard Werner on kirjoittanut taloushistoriallisen merkkiteoksen: “Princes of The Yen”, joka paljastaa rahanluonnin todellisen yhteiskunnallisen voiman, länsimaisen keskuspankkipolitiikan virheellisyyden, sekä tarpeen saattaa keskuspankit demokraattisen hallinnan ja valvonnan alaisiksi.

Poiketen tavallisista talouskirjoista, prof Wernerin kirja perustuu oikeaan käsitykseen rahan luonteesta ts. siihen, että kaikki raha syntyy velkasuhteista. Virheellisen, mutta vallitsevana olevan, uusklassisen talousteorian mukaan raha on jonkinlainen (niukkuus)hyödyke, jota ensin säästetään ja sitten lainataan rahan tarvitsijoille.


Kirjan juoni lyhyesti: Japanin keskuspankki (BoJ) loi tietoisesti luottokuplan Japaniin 1980-luvun lopulla ja sitten rommautti sen v1989. Sitä seuranneessa lamassa BoJ kieltäytyi elvyttämästä taloutta totetuttaakseen ns. “rakenteellisen transformaation”, eli siirtymisen amerikkalaistyyliseen kapitalismiin, joka n. 10v laman jälkeen sitten myös toteutuikin.

Apupoikina touhussa häärivät IMF+WTO, jotka Japanin “hyvistä” tuloksista riemastuneina kokeilivat samaa taktiikkaa Kaakkois-Aasiassa aiheuttaen lopulta ns. Aasian kriisin v1998.

Kuten kirjan pohjalta tehdyssä dokkarissa ja itse kirjassakin todetaan, myös EKP:lla sattaa olla käytössä sama rommautustaktiikka liittovaltiohankkeen edistämiseksi.

Richard Werner on toiminut Tokiossa talousproffana 7 vuotta (1987-94) ja tuntee useita asianosaisia henkilöitä, sekä lisäksi puhuu myös sujuvaa japania.


Teos on must-read kaikille keskuspankkipolitiikasta ja/tai Japanin taloudesta kiinnostuneille!

Referaatti löytyy täältä…