Keskuspankkikapitalismi ja Giovanni Arrighin kapitalismin historialliset syklit

Alustus

Italialaisen ekonomistin ja taloushistorioitsijan, Giovanni Arrighin, mukaan maailmantaloudessa on ollut kaikenkaikkiaan neljä historiallista kapitalistisen akkumulaation sykliä:

Tässä artikkelissani esitän, kuinka keskuspankkikapitalismin voi liittää osaksi Arrighin syklejä. Pääasiallisena lähteenäni on Petri Jämsän referaatti Arrighin pääteoksesta: “The Long Twentieth Century: Money, Power and the Origins of our Times” (/1/), jonka kuhunkin osioon on linkki yo. listassa.

Sisältö

  • Giovanni Arrighi
  • Arrighin sykliteoria
  • Rahahistoriallinen näkökulma
  • Uusklassinen talousteoria pähkinänkuoressa
  • Keskuspankkikapitalismi
  • “Negatiivinen luonnollinen reaalikorko” -kapitalismi
  • Keskuspankkikapitalismi osana finanssiekspansiota

Giovanni Arrighi

Arrighi was born in Milan, Italy in 1937. He received his Laurea in economics from the Bocconi University in 1960. Arrighi began his career teaching at the University College of Rhodesia (now Zimbabwe) and later at the University College of Dar es Salaam in Tanzania, where he developed arguments about how the labor supply and labor resistance affected the development of colonialism and national liberation movements, and where he met Immanuel Wallerstein with whom he late collaborated on a number of research projects.

After returning to Italy in 1969, Arrighi and others formed the “Gruppo Gramsci” in 1971. In 1979 Arrighi joined Wallerstein and Terence Hopkins as a professor of sociology at the Fernand Braudel Center for the Study of Economies, Historical Systems, and Civilizations at Binghamton University. It was during this time that the Fernand Braudel Center became known as the main center of world-systems analysis, attracting scholars from all over the world.

His trilogy on the origins and transformations of global capitalism began in 1994 with a book that reinterpreted the evolution of capitalism, The Long Twentieth Century: Money, Power, and the Origins of Our Times. The book was published in at least ten languages. Giovanni completed a second edition of The Long Twentieth Century in 2009. In 1999, he published Chaos and Governance in the Modern World System with Beverly Silver, and in 2007, he published Adam Smith in Beijing: Lineages of the Twenty-First Century, comparing Western and East Asian economic development and exploring China’s rise as an economic world power.

Although in many ways intellectually close to Immanuel Wallerstein, Arrighi tends to ascribe greater significance to the recent shift in economic power to East Asia. He also emphasized his debt to Adam Smith, Max Weber, Karl Marx, Antonio Gramsci, Karl Polanyi and Joseph Schumpeter.

Arrighi died in his home in Baltimore on June 18, 2009. He had been diagnosed with cancer in July 2008. His widow and collaborator is Professor Beverly Silver.“, Lähde: Wikipedia

Arrighin sykliteoria

Arrighin sykliteoria perustuu ensisijaisesti Marxin klassiseen kaavaan pääoman akkumulaatiosta kapitalistisessa taloudessa: M -> C -> M’. Eli tulkittuna: rahallinen investointi pääomaan tuottaa lisää rahaa.

Huomattavaa on, että ekonomistikielessä pääoma tarkoittaa varallisuuden (lat: capi-tal = karjan pääluku) lisäksi myös tuotantokoneistoa. Ts. rahallinen investointi tuotantokoneistoon tuottaa (toivottavasti) aina inkrementaalisesti lisää fyrkkaa ad infinitum.

Arrighin mukaan historialliset kapitalistiset syklit (“Systemic Cycles of Accumulation”, SCA) jakautuvat puolestaan alisykleihin, joita ovat: 1) markkinoiden ekspansio, 2) markkinoiden saturaatio, 3) finanssiekspansio ja 4) sitä vääjäämättä seuraava romahdus ja syklin loppu.

Jokaisen historiallisen syklin alussa uusi vahvemman kapitalistisen ja territoriaalisen järjestyksen luonut valta nappaa globaalin hegemonian sen edelliseltä haltialta. Uudella hegemonilla on aina edellistä tehokkaampi kapitalistisen akkumulaation mekanismi.

Yksi Arrighin keskeinen havainto on se, että valtiojärjestelmät ja kapitalismi ovat historiallisesti kehittyneet yhteisevoluution kautta, eivätkä ne ole erotettavissa toisistaan: Reaalikapitalismia ei voi olla ilman valtiota, eikä valtiota ilman reaalikapitalismia. Tyypillisesti valtio on tarjonnut kapitalismille mm. suojan ts. kapitalismi on ulkoistanut suojelukustannuksensa valtiolle.

Finanssiekspansiovaiheessa kapitalistinen järjestelmä alkaa hakea tuottoja sijoittamisesta ja finanssispekulaatiosta, koska markkinat reaalitaloudessa ovat saturoituneet. Finanssiekspansion alkamista Arrighi nimittää “signaalikriisiksi”, joka päättyy lopulta “terminaalikriisiin”, jolloin globaali hegemonia siirtyy uudella tavalla järjestäytyneelle territoriaaliselle ja kapitalistiselle vallalle.

Arrighin teorian perusteella Petri Jämsä toteaa, että USA on tällähetkellä terminaalikriisissä ja globaali hegemoniakapula on siirtymässä seuraavaksi Kiinalle:

Immanuel Wallersteinin määritelmän mukaan hegemonia edellyttää yhtäaikaista johtajuutta kolmella eri sektorilla: tuotannossa, kaupassa ja rahoituksessa. Hänen mukaansa johtajuus noilla sektoreilla saavutetaan yleensä vaiheittaisessa järjestyksessä: ensin tuotannossa, sitten kaupassa ja lopuksi myös rahoituksessa.

Kun Yhdysvallat alkoi 1970-luvulla purkaa talouden ja erityisesti finanssialan sääntelyä, ovat amerikkalaiset yritykset ulkoistaneet tuotantoaan paljon halvempien kustannusten maihin, erityisesti Kiinaan. Näin tehdessään amerikkalainen pääoma on itse rapauttanut tuotantosektoriaan, joka on Wallersteinin mukaan hegemonian vankin perustus.

Giovanni Arrighin mukaan hegemoniatransitio on tapahtunut kapitalistisen maailmanjärjestelmän sisällä aina siten, että hiipuvan hegemonin pääoma ja sen tekemät sijoitukset ovat auttaneet haastajavaltiota nousemaan ensin vanhan hegemonin rinnalle, ja lopulta sen ohi.

Ei vaadi kovin kummoisia analyyttisiä taitoja huomata, että juuri nyt näyttää jälleen tapahtuvan niin, että hiipuva hegemoni on jälleen omalla toiminnallaan nostamassa haastajaansa maailmanjärjestelmän johtopaikalle. Amerikkalainen pääoma ja amerikkalaisten yritysten into ulkoistaa tuotantoaan Kiinaan on auttanut Kiinaa luomaan parissa vuosikymmenessä maailman vahvimman teollisuuden.

Rahahistoriallinen näkökulma

Länsi-Rooman hajoamisen jälkeen (v.400?) Euroopassa ei ollut vuosisatoihin luotettavaa fiat-metallirahaa (“merkkirahaa” / “chartal”, (/4/, s.74)) kierrossa, mikä vaikeutti kaupankäyntiä, mutta ei suinkaan estänyt sitä, sillä suurin osa kaupankäynnistä tapahtui kuitenkin perinteisesti velkakirjauksin, kuten on tapahtunut jo kirjoitustaidon syntymisestä lähtien (/2/, s.57).

Yhteisen nettovelkojen selvitysvaluutan (nykyisin keskuspankkiraha) puuttuminen oli kuitenkin merkittävä ongelma taloudelle. Selvitysvaluuttana lienee tuolloin yleisesti käytetty painonsa mukaan arvotettua hopeaa ja kultaa.

Englantilaisen prof. Mary Mellorin mukaan Länsi-Rooman hajottua metallirahat tulivat uudelleen käyttöön Englannissa vasta Kaarle Suuren aikana (v.742-814) (/2/, .s.61), jolloin käyttöön otettiin hopeapennit, joita lyötiin aina 240 kappaletta yhdestä hopeapaunasta (pound). 900-luvun loppupuolella rahanlyönti oli yksityisille rahapajoille (“moneyers”) myönnetty verotettava etuoikeus.

1600-luvulla kuningatar Elisabeth otti käyttöön ns. “Sound money” -politiikan, jolla pyrittiin vakiomaan ja valvomaan kolikkojen hopeamäärää. Leimatun, valtiollisen metallirahan (“chartal”) käyttö helpotti velkojen nettoselvitystä kunkin vastaavan kapitalistisen syklin aikana, mutta rahajärjestelmät olivat epävakaita, sillä niitä ei hallinnoitu fiat-järjestelminä.

Englannissa selvitysvaluuttaongelma ratkesi lopullisesti, kun (tuolloin) yksityinen Bank of England v.1694 myönsi kuninkaalle 1.2 miljoonan punnan lainan, joka oli parlamentin, ts. veronmaksajien, takaama (/2/, s.88). Kyseessä oli siis yksityisen pankin operoima fiat-järjestelmä.

Historiallisissa kapitalistisissa sykleissä (SCA) hegemonisen vallan valuutta on aina selvitysvaluuttatehtävän lisäksi myös globaali reservivaluutta ts. pääasiallinen globaalin kaupankäynnin ja rahamuotoisen säästämisen valuutta.

Toisen maailmansodan jälkeen USA:n dollari nappasi globaalin reservivaluutan aseman Englannin punnalta. Reservivaluuttajärjestelmän käytännön muodoksi syntyi 1950-luvulla kansainvälisten pankkien ad-hoc-toteutuksena ns. Eurodollari-järjestelmä (/5/, s.79). Se on reguloimaton, kansainvälistä dollarirahoitusta tarjoava järjestelmä, jossa ei ole viimekätistä lainaajaa ts. keskuspankkia. Eurodollari-järjestelmä vahvisti merkittävästi dollarin asemaa suurimpana kansainvälisen kaupan valuuttana.

Dollarin valuuttahegemonian sinetöi lopullisesti siirtyminen fiat-järjestelmään v.1971, jolloin valtion keskuspankkirahanluonti muuttui ainoastaan inflaatiorajoitteiseksi. USA:n keskuspankki Fed on käytännössä koko globaalin dollaripohjaisen fiat-järjestelmän “keskuspankkien keskuspankki” ohjaten rahapolitiikallaan (korkopolitiikallaan) koko järjestelmän toimintaa (/5/, s.101).

MMT:n fiat-kuvauksen mukaisesti USA:n hulppea valtionvelka (nyt n. $30b) on luonut vastaavan määrän keskuspankkirahaa, jota on yhtä hulppeiden vaihtotaseen alijäämien kautta valunut globaalin kaupankäynnin päävaluutaksi, sekä myös globaalin säästämisen päävaluutaksi valtionvelkakirjojen muodossa (Treasuries). USA:n valtionvelkakirjoja voidaan pitää globaaleina “säästöpossuina”, sillä ne ovat maailman turvallisin tapaa säilyttää rahamuotoista varallisuutta.

Lopulta, pitkän vuosituhantisen hämmennyksen jälkeen, syntyi myös ensimmäinen tarkka kuvaus valtiorahajärjestelmän, eli fiat-järjestelmän, toiminnasta ts. edellämainittu “Modern Monetary Theory” (MMT, v.1995). MMT:n fiat-kuvausta ei kuitenkaan olla toistaiseksi hyödynnetty USA:n talouspolitiikassa.

Uusklassinen talousteoria pähkinänkuoressa

Austraalialaisen ekonomistin, Steve Keenin, mukaan nykyisin vallitsevana oleva uusklassinen taloustiede syntyi vastavetona klassista koulukuntaa edustaneen Karl Marxin kapitalismikritiikille. Ilmeisesti Marxin kritiikki pääoman akkumulaatiota vastaan oli joillekin tahoille liian arka paikka (/3/, s.140).

Yleisestiottaen uusklassisen taloustieteen voi sanoa olevan kuvaus kuvitteellisesta talousjärjestelmästä, josta on riisuttu pois kaikki kapitalismin ominaispiirteet, kuten pääoman akkumulaatio, sen luontainen epävakaus sekä Arrighin syklien mukainen valtiojärjestelmän ja kapitalismin yhteisevoluutio ja keskinäisriippuvuus. Lisäksi todellinen velkaraha on korvattu kuviteellisella hyödykerahalla.

Tuloksena on kuvaus staattisesta, tasapainohakuisesta (“general equilibrium”) hyödykevaihdantataloudesta, jossa siis käytetään hyödykkeenomaista rahaa. Parhaimmillaan ko. kuvitteellinen talous on silloin, kun valtion siihen kohdistama häirintä, kuten esim. säätely, on mahdollisimman vähäistä, ettei sen herkkä tasapaino (“general equilibrium”) häiriinny. Tässä idyllissä yksilön itsekäs hyödyntavoittelu tuottaa myös maksimaalisen yhteisöllisen hyödyn (/3/, s.139).

Uusklassinen (kuvitteellinen) hyödykeraha on neutraali vaihdannan väline, jota syntyy yksityisellä sektorilla ja jota sitten esim. valtiot lainaavat ja/tai verottavat. Näin on saatu kätevästi pankkien keskeinen rooli taloudessa häivytettyä ja kuviteltua valtio riippuvaiseksi yksityisestä rahoituksesta. Tämän harhakuvitelman mukaisesti, valtiot yleensä esiintyvätkin markkinoiden armoilla olevina heittopusseina.

Todellisuudessa emme ole staattisessa hyödykevaihdantataloudessa, vaan dynaamisessa/kaoottisessa velkarahataloudessa. MMT:n mukaisesti velkaraha syntyy valtion alijäämistä (keskuspankkirahaa) ja pankkiluotoista (tilirahaa). Valtiot ovat rahoitusriippumattomia ja niiden kulutusta rajoittaa ainoastaan inflaatio.


Arrighin sykliteorian perusteella voi helposti tulkita niin, että pyrkimyksellä rajoittaa valtion roolia taloudessa, uusklassinen taloustiede on tavoitellut reaaliakkumulaation maksimointia ja pankkien keskeisen roolin häivyttämisellä puolestaan finanssiekspansion maksimointia.

Taloustieteen rahoitus lienee juuri em. syistä ollut aina hyvin vahvalla pohjalla: Muunmuassa Öljymiljardööri, “rosvoparoni”, John D. Rockefeller teki omien sanojensa mukaan “elämänsä parhaan sijoituksen” lahjoittaessaan rahaa Chigagon yliopiston perustamiseen, johon talousnobelisti Milton Friedman sittemmin loi oman neoliberaalin Chigagon-talouskoulukuntansa (/3/, s.140).

Chigagon-koulukunnan ekonomistit ovat puolestaan aiheuttaneet paljon taloustuhoa ympäri maailmaa mm. Japanin, Kaakkois-Aasian, Venäjän ja latinalaisen Amerikan kriisit (Ref: Richard Werner: “Princes of The Yen” ja Naomi Klein: “Tuhokapitalismi”).

Keskuspankkikapitalismi

Keskuspankkikapitalismin juuret ovat talousnobelistien perustaman LTCM-hedge-rahaston kriisissä v. 1998. Tuolloin Fedin pääjohtaja Alan Greenspan pelasti rahaston kaatumiselta, josta syntyi käsite “Greenspan put”, joka muuttui lopulta muotoon “Fed put” tarkoittamaan Fedin väliintuloa USA:n raha- ja pääomamarkkinoille ja myöhemmin myös globaaleille Eurodollari-markkinoille.

Seuraava “Fed put” oli väliintulo oli Dotcom-kuplan puhkeamisen jälkeinen siirtyminen nolla-ohjauskorkoon v.2001. Nolla-ohjauskorot johtivat puolestaan subprime-asuntoluottokuplaan, joka puhkesi v.2008. Myös “Lehman-kriisiksi” kutsutun asset/velka-kuplan puhkeaminen oli kaataa koko kansainvälisen finanssijärjestelmän. Tuolloinen valtiovarainministeri Hank Paulson sai kuitenkin järjestettyä pankeille Fedin avustuksella massiivisen TARP-hätäapuohjelman (“Troubled Asset Relief Program”, eli suomeksi: “roskavelkakirjojen osto-ohjelma”, n. 800 mrd), jolla romahdus vältettiin.

Finanssikriisin jälkeen keskuspankit siirtyivät pysyvään “määrälliseen kevennykseen” (“Quantitative Easing”, QE). QE:lla keskuspankit painavat velkakirjojen jälkimarkkinakorkoja alaspäin helpottaen yksityisen sektorin velkaantumista, minkä uusklassisen hyödykerahateorian mukaisesti oletetaan kiihdyttävän talouskasvua. Uutta rahaa ei QE:ssa kuitenkaan synny, vaan ainoastaan pankkien ja rahastojen taseiden koostumus muuttuu (asset-swap) (/3/, s.68), (/5/, s.193). Tavoitellun hintainflaation sijaan QE on aiheuttanut massiivisen, globaalin velka-asset-kuplan, eli asset-inflaation.

Viimeisimpänä väliintulona useat valtiot aloittivat massiivisen julkisen elvytyksen korona-kriisin yhteydessä v.2020. Toisin kuin QE, valtion alijäämät luovat uutta keskuspankkirahaa, mikä esti velka/asset-kuplan romahduksen ja elvytti lisäksi myös reaalitaloutta saaden inflaation vihdoinkin liikkeelle. Korona-elvytys on saanut mm. USA:n osakeindeksit uusille huipputasoille ja esim. maailman kymmenen rikkaimman miljardöörin omaisuusarvot ovat yli tuplaantuneet 700 mrd -> 1500 mrd parissa vuodessa.

Konkreettisessa mielessä keskuspankkikapitalismi tarkoittaa siis valtioiden ja keskuspankkien pysyvää tukea finanssiekspansiolle. Tämän käsityksen vahvistaa oikeaksi myös mm. New York Fed:in entisen “Open Market Desk” -operaattorin Joseph Wangin kirja: “Central Banking 101” (/5/, s.184), jonka mukaan Fed on nykyisin koko finanssisektorin viimekätinen takaaja (“markets of the last resort”). Perinteisesti keskuspankki on ollut ainoastaan pankkien lyhytaikaisen rahoituksen takaaja (“lender of the last resort”).

Fed takaa nykyisin myös kansainvälisten pankkien operoiman, reguloimattoman dollarirahoitusjärjestelmän, eli ns. Eurodollari-järjestelmän, toimivuuden keskuspankkien välisillä valuutanvaihtosopimuksilla (“FX-swap-lines”) (/5/, s.103).

“Negatiivinen luonnollinen reaalikorko” -kapitalismi

Keskuspankkikapitalismi-blogia ylläpitävän Jussi Ahokkaan mukaan keskuspankkikapitalismi on jatkumoa kapitalismin edelliselle kehitysvaiheelle, eli salkunhoitajakapitalismille.

Nimitys “negatiivinen luonnollinen reaalikorko” -kapitalismi on puolestaan Ahokkaan irvailua uusklassiselle taloustieteelle, jonka kuvitteellisen hyödykerahan reaalikorko voi todellakin saavuttaa negatiivisia arvoja yhtä kuvitteellisen hyödykevaihdantatalouden tavoitellessa “general equilibrium” -tasapainotilaa.

Ahokkaan blogissaan siteeraamat ekonomistit toteavatkin, ettei mitään keskuspankkikapitalismia ole olemassakaan, vaan kyse on ainoastaan normaalista talouden heilahtelusta, joka tällähetkellä vaatii negatiivisia reaalikorkoja hakeutuakseen kohti “general equilibrium” -tasapainotilaa.

Keskuspankkikapitalismi osana finanssiekspansiota

Tunnetun jälkikeynesiläisen ekonomistin Hyman Minskyn mukaan em. salkunhoitajakapitalismi (“shareholder capitalism”) on yksi kapitalismin evoluution vaiheista: kauppakapitalismi/merkantilismi => finanssikapitalismi => teollisuuskapitalismi => salkunhoitajakapitalismi (/4/, s. 116).

Mutta Giovanni Arrighin sykliteorian perusteella sekä finanssikapitalismi, että salkunhoitajakapitalismi ovat kuitenkin vain finanssiekspansion eri muotoja: Finanssikapitalismi on liittynyt edellisen hegemonin, eli Englannin, finanssiekspansiovaiheeseen ja salkunhoitajakapitalismi vastaavasti nykyisen hegemonin, eli USA:n, finanssiekspansiovaiheeseen. Täten myös keskuspankkikapitalismi täytyy tulkita osaksi USA:n finanssiekspansiota, jolla on nyt siis jo kaksi erillistä alivaihetta: salkunhoitajakapitalismi ja keskuspankkikapitalismi.

USA:n hegemonisen syklin ajalle ajoittuu myös siirtyminen dollaripohjaiseen fiat-järjestelmään v.1971, mikä on olennaisesti vaikuttanut USA:n kapitalistiseen ja territoriaaliseen järjestykseen. Fiat-siirtymän jälkeen USA:n (sekä muiden fiat-valtioiden) keskuspankkirahanluontia rajoitti enää ainoastaan inflaatio. Se vauhditti USA:n finanssiekspansioita 1970-luvulla, minkä Minsky sitten erheellisesti tulkitsi uudeksi kapitalistisen evoluution vaiheeksi, eli salkunhoitajakapitalismiksi.

USA:n finanssiekspansiota on vauhdittanut lisäksi myös uusklassisen taloustieteen virheellinen rahakäsitys, minkä seurauksena fiat-järjestelmän, tai Steve Keenin sanoin “fiat-luotto-järjestelmän” (/3/, s.61), toimintaperiaatetta ei olla ymmärretty. Se on puolestaan johtanut Fedin virheelliseen rahapolitiikkaan, eli em. “negatiivisiin luonnollisiin reaalikorkoihin”, jotka ovat synnyttäneet globaalin velka/asset-kuplan ts. maksimoineet finanssiakkumulaation. Kuplan seurauksena raha- ja pääomamarkkinat ovat ajautuneet keskuspankkien ja valtioiden pysyvän tuen varaan, eli juuri siihen tilaan mitä keskuspankkikapitalismilla konkreettisesti tarkoitetaan.

Arrighin mukaan globaalin hegemonian nappaa aina seuraavaksi se valtio, joka kykenee kehittämään vahvimman kapitalistisen akkumulaation ja territoriaalisen vallan järjestyksen. Arrighin arvion mukaan tuo valtio tulee olemaan Kiina. Hänen viimeiseksi jääneen kirjan nimi olikin osuvasti: “Adam Smith in Bejing” (2007).

by Jari Rutanen (2022)

Aihekuva: “Giovanni Arrighi giving a lecture at the Faculty of Humanities at Rhodes University, Grahamstown, South Africa” (April 18, 2007). Lähde: Wikipedia


Lähteet


/1/ “The Long Twentieth Century: Money, Power and the Origins of Our Times”, Giovanni Arrighi, Verso (1994, 2010)

/2/ “Money – Myths, truths and alternatives”, Mary Mellor, Policy Press (2019)

/3/ “The New Economics: A Manifesto”, Steve Keen, Polity Press (2021)

/4/ “Rahatalous haltuun”, Ahokas&Holappa, LIKE (2014)

/5/ “Central banking 101″, Joseph Wang, Amazon Distribution (2021)

Leave a Reply