Referaatti: “Princes of The Yen” by prof. Richard Werner

“Princes of The Yen”, toinen painos (2016, 281s)

Prof. Richard Werner on kirjoittanut taloushistoriallisen merkkiteoksen: “Princes of The Yen”, joka paljastaa rahanluonnin todellisen yhteiskunnallisen voiman, länsimaisen keskuspankkipolitiikan virheellisyyden, sekä tarpeen saattaa keskuspankit demokraattisen hallinnan ja valvonnan alaisiksi.

Poiketen tavallisista talouskirjoista, prof Wernerin kirja perustuu oikeaan käsitykseen rahan luonteesta ts. siihen, että kaikki raha syntyy velkasuhteista. Virheellisen, mutta vallitsevana olevan, uusklassisen talousteorian mukaan raha on jonkinlainen (niukkuus)hyödyke, jota ensin säästetään ja sitten lainataan rahan tarvitsijoille.


Kirjan juoni lyhyesti: Japanin keskuspankki (BoJ) loi tietoisesti luottokuplan Japaniin 1980-luvun lopulla ja sitten rommautti sen v1989. Sitä seuranneessa lamassa BoJ kieltäytyi elvyttämästä taloutta totetuttaakseen ns. “rakenteellisen transformaation”, eli siirtymisen amerikkalaistyyliseen kapitalismiin, joka n. 10v laman jälkeen sitten myös toteutuikin.

Apupoikina touhussa häärivät IMF+WTO, jotka Japanin “hyvistä” tuloksista riemastuneina kokeilivat samaa taktiikkaa Kaakkois-Aasiassa aiheuttaen lopulta ns. Aasian kriisin v1998.

Kuten kirjan pohjalta tehdyssä dokkarissa ja itse kirjassakin todetaan, myös EKP:lla sattaa olla käytössä sama rommautustaktiikka liittovaltiohankkeen edistämiseksi.

Richard Werner on toiminut Tokiossa talousproffana 7 vuotta (1987-94) ja tuntee useita asianosaisia henkilöitä, sekä lisäksi puhuu myös sujuvaa japania.


Teos on must-read kaikille keskuspankkipolitiikasta ja/tai Japanin taloudesta kiinnostuneille!

Referaatti löytyy täältä…

Published by

Jari Rutanen

DI/ohjelmoija, raha-aktivisti, MMT-hörhö

Referaatti: “Princes of The Yen” by prof Richard Werner

“Princes of The Yen”, toinen painos (2016, 281s), Quantum Publishers

Marco Polon kuvausta kiinalaisesta paperirahajärjestelmästä (s.53):

“The Kublai Kaan causes every year to be made such a vast quantity of this money, which costs him nothing, that it must equal in amount all the treasure in the world”


“Power corrupts, absolute power corrupts absolutely”, Lord Acton, 1800-luvun brittiläinen poliitikko


Saksalaissyntyisen, mutta Englannissa koulutuksensa saaneen (LSE+Oxford), prof. Richard Wernerin teos “Princes of the Yen” (2016, 281s) nousi ilmestyessään v2001 Japanin bestseller-listan ykköseksi ohi Harry Potterin ja säilyi tuolla sijalla peräti kuusi viikkoa. Suoritus oli/on talouskirjalle aivan käsittämätön.

Kirjan englanninkielinen painos ilmestyi vasta v2003, kustantajien kanssa käydin painin jälkeen, kun Werner lopulta taipui poistamaan kirjasta Fed:n ex-pääjohtajaa Alan Greenspania käsittelevän kappaleen, jolloin painolupa vihdoinkin heltisi. Nyt käsittelyssä olevaan toiseen painokseen kyseinen Greenspan-kappale on lisätty. Kappale oli mukana myös alkuperäisessä japaninkielisessä painoksessa v2001.

“Princes of the Yen”-kirjaa voi lukea ikäänkuin eräänlaisena jännittävänä, tosipohjaisena talousdekkarina. Toinen vaihtoehtoinen vertaus löytyy “Ihmemaa Oz” -kirjasta, jossa loppujenlopuksi verhon takaa paljastuu Ihmemaan Velho vääntelemässä vipusiaan. Vertaus on sikälikin osuva, että kirjan on arveltu saaneen vaikutteita USA:n v1873 metallirahauudistuksesta (“Oz” = ounce = unssi).

Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja se pitää lukijan otteessaan alusta loppuun saakka. Vankasta akateemisesta tyylistään huolimatta, kirjan “jargon-pitoisuudet” pysyttelevät kuitenkin kohtuullisuuden rajoissa.

Kirjan perinpohjainen ymmärtäminen vaatii melkoisen määrän taloustieteellistä yleissivistystä, mutta jokatapauksessa kaikki englanninkielentaitoiset saavat siitä kuitenkin hyvän yleiskuvan Japanin 1900-luvun taloushistoriasta ja keskuspankkipolitiikasta.


“Japanilainen kapitalismi”

Vastoin yleistä käsitystä Japanissa vallitsi hyvin amerikkalaistyylinen vapaa kapitalismi 1920-luvulla (s.21). Se mitä nykyisin pidetään “japanilaisena kapitalismina” alkoi kehittyä 1930-luvulla ja saavutti huippunsa vasta 1970-luvun alussa (s.49).

“Japanilaisen kapitalismin” juuret ovat 1920-luvun Saksassa, jolloin Saksan keskuspankin, eli Reichsbankin, johdossa oli Hjalmar Schacht (1923-30). Reichsbank (1875-1945) oli yksityinen pankki ja Schacht johti sitä omaan itsenäiseen tyyliinsä, ilman demokraattista kontrollia ja valvontaa, toteuttaen omaa talouden “rationalisointiohjelmaansa”, eli nykykielellä rakennemuutosta (s.68).

Wernerin mukaan Schacht ohjaili Saksan taloutta tietoisesti niin, että se mahdollisti Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien valtaanousun 1930-luvun alussa. Palkkioksi hyvin tehdystä työstään Schacht sai Hitleriltä uuden pestin Reichsbankin pääjohtajana aina toisen maailmansodan alkuun asti (s.267).

“Japanilainen kapitalismi” tuli Japaniin Mantsuurian kautta, jota Japani miehitti 1930-luvun alussa. Mantsuurian japanilaishallinto omaksui Reichsbankin itsenäisen keskuspankkimallin, sekä ohjatun luotonluonnin (“window guidance”) periaatteet omassa sotataloudessaan. Mallin kehitystyö jatkui sitten Japanissa miehitysjoukkojen vetäydyttyä Kiinasta. Valtionhallinnossa työskenteleviä kotiinpalaajia nimitettiinkin “mantsuurialaisiksi”.

“Japanilaista kapitalismia” ei oltu saatu kehitettyä vielä aivan valmiiksi ennen sodan puhkeamista. Sota antoi kuitenkin ison sysäyksen kehitystyöhön, sillä talous piti nopeasti muokata ns. “sotataloudeksi”, jossa sotamateriaalituotanto pyrittiin maksimoimaan.

Hävityn sodan jälkeen miehityshallinto yritti purkaa sotatalousmallia kenraali MacArthurin johdolla, mutta tuloksena oli vain joukko kosmeettisia muutoksia, jotka purettiin pikatahtia miehitysjoukkojen poistuttua v1952, jolloin “jäähyllä olleet” mantsuurialaiset virkamiehet palasivat takaisin entisiin hommiinsa valtionhallinnossa, vaikka osa heistä oli sotarikollisia. Yksi sotarikollisista, Nobosuke Kishi , päätyi lopulta aina Japanin pääministeriksi saakka (s.38).

Jenkkien häivyttyä alkoi “japanilaisen kapitalismin” viimeistelytyö, jota voi kuvata “siviilituotannon sotateollisuusmalliksi”, jossa pyrittiin siviilituotannon maksimointiin voitontavoittelun sijaan. Kaikenkaikkiaan “japanilainen kapitalismi” saavutti lopullisen muotonsa kuitenkin vasta 1970-luvun alussa.

Werner kuvaa saavutettua “japanilaista kapitalismia” myös “managerikapitalismiksi”, sillä todellista valtaa suuryrityksissä käyttivät managerit, eivätkä osakkeenomistajat. Toinen Wernerin mallista käyttämä ilmaisu on “kapitalismi ilman kapitalisteja”, eli eräänlainen sosialismin ja kapitalismin yhteensulauma.

Japanin pankkijärjestelmä perustui Reichsbankin tapaan itsenäiseen keskuspankkiin, sekä kaupunki- että aluepankkien ohjattuun (määrälliseen ja laadulliseen) luotonluontiin. Voidaan puhua eräänlaisesta valtiojohtoisesta pankkikartellista, jossa kilpailu oli rajoitettua, kuten se oli teollisuudessakin.

Pankkien luomat luotot olivat täysin valtion takaamia, mikä teki niiden luomasta ns. tilirahasta efektiivisesti (riskitöntä) keskuspankkirahaa. Lisäksi suuryritykset ja pankit oli kytketty toisiinsa ristiinomistuksin.

“Japanilainen kapitalismi” oli huima menestystarina, “Japanin talousihme”, joka nosti Japanin lopulta USA:n kantaan yhdeksi maailman talousmahdeista. Taloudellinen eriarvoisuus oli suhteellisen pientä. Hyvinvointiyhteiskuntana Japani nousi Aasian ykköseksi.


“Prinssit”

Merkittävintä roolia Japanin talousihmeen synnyssä näyttelivät kuitenkin keskuspankin pääjohtaja ja ns. “prinssit” . He olivat Japanin todellisia vallankäytäjiä ohi poliitikkojen ja muun valtionhallinnon, sillä he Kiinan keisarin Kublai Khanin tavoin hallitsivat talouden voimakkainta vallankäytön välinettä, eli rahanluontia.

Japanin keskuspankki (BoJ) ei lainmukaan ollut itsenäinen Hjalmar Schachtin Reichsbankin tyyliin, mutta muodollisesta ulkoisesta ohjauksesta ja lainsäädännöstä huolimatta, BoJ toimi todellisuudessa täysin itsenäisesti ilman minkäänlaista ulkoista hallintaa ja valvontaa.

BoJ:iin muodostui lojaalisuuteen perustuva vallanperimysjärjestelmä ts. keskuspankin pääjohtajuus siirtyi aina vuorollaan sille “prinssille”, joka oli kaikkein lojaalein virassa olevalle pääjohtajalle. Wernerin kirjan nimi tuleekin juuri siitä, että seuraavaksi keskuspankin johtajaksi tyrkylläolevat, BoJ:n ylemmän tason johtajat, todellakin kutsuivat toisiaan englanninkielisellä ilmaisulla “prince”. Kirjasta asia ei suoraan käy ilmi, mutta oletettavasti myös japanilaisissa suuryrityksissä oli lojaliteettin perustuva vallanperimysjärjestelmä.


“Rakenteellinen transformaatio”

“Amerikkalainen kapitalismi” alkoi tehdä paluutaan Japaniin, kun BoJ 1980-luvulla ymmärsi, ettei tavaratuotannon maksimointiin pyrkivä sotateollinen talousmalli jatkossa enää tuottaisi samanlaista talouskasvua kuten aiemmin, vaan Japanin oli purettava mallinsa ja avauduttava osaksi kansainvälistä taloutta. Taustalla olivat myös BoJ:n miehitysaikana syntyneet suhteet IMF:iin, USA:n keskuspankkiin Fed:iin ja valtionvarainministeriöön (Treasury).

Muutoksen aseeksi valittiin se tehokkain tunnettu taloudellisen vallan väline, eli rahanluonti. BoJ ymmärsi, että muutos, jota he kutsuivat “rakenteelliseksi transformaatioksi” ei olisi mahdollista ilman kriisiä. Kriisestä heillä olikin jo aiempaa kokemusta virheellisen luotonluonnin synnyttämien kuplien puhjettua 1960- ja 1970-luvuilla.

Muutoksen toteutustavaksi valittiin tietoinen luottokuplan synnyttäminen ja sen romahduttaminen: BoJ alkoi syöttää rahaa talouteen korkeapaineella 1980-luvun lopulla, mikä aiheutti täysin ennenäkemättömän kiinteistö- ja maakuplan (Fig. 1). Kiristämällä sitten luotonluontia v1989 luottokupla puhkesi nopeasti (Fig. 2). Tällöin myöskin Nikkei-pörssi romahti, eikä se ole edellenkään toipinut takaisin aiempiin huippuihinsa (Fig. 3).

Rahahanoja pidettiin tietoisesti tiukalla, ja talous täten velkadeflaatiossa, lähes koko 1990-luvun, jotta “transformaatio” saataisiin pakotettua aikaiseksi. Tämä Wernerin johtopäätös BoJ:n tietoisesta talouden romahduttamisesta kuulostaa täysin uskomattomalta, mutta hänen kirjassa esittämänsä todistus- ja päättelyketjunsa asian suhteen on kuitenkin täysin aukoton, eikä se täten jätä asian suhteen mitään sijaa epäilyksille.

Fig 1: Yksityisen sektorin luotot 1980-2010
Fig 2: Kiinteistöhinta-indeksi 1980-2010
Fig 3: Nikkei-indeksi 1980-2021

Ja “transformaatio” lopulta todella tapahtuikin: Yritysten ristiinomistusta purettiin, tuontia vapautettiin, window-guidance lopetettiin, pääomasijoitukset sallittiin ja lopulta Japani oli palannut takaisin 1920-luvun alun “amerikkalaiseen kapitalismiinsa”, eli Wernerin sanoin “kapitalismiin kapitalisteille” (“capitalism for capitalists”).

Muutos tuli kuitenkin huimalla inhimillisellä ja taloudellisella hinnalla. Wernerin mukaan parempi tulos olisi saatu muuttamalla sotateollista talousmallia hienovaraisemmin, kohti hyvinvointikapitalismia (“welfare capitalism”). Mutta aivan kuten BoJ:n prinssitkin olivat ymmärtäneet, ja Werner itsekin myöntää, yhteiskunnallinen muutos on yleensä mahdollinen ainoastaan kriisin/kriisien kautta.


“Aasian kriisi”

Yhtenä tekijänä Japanin transformaation taustalla häärinyt IMF oli hyvin tyytyväinen Japanissa saatuihin tuloksiin ja päätti soveltaa niitä myös Kaakkois-Aasiassa (mm.: Thaimaa, Etelä-Korea, Malesia) aiheuttaen tietoisesti luottokuplia ja lopulta niiden puhkeamisen, eli ns. “Aasian kriisin” v1998, joka levisi lopulta myös Venäjälle, Argentiinaan ja Brasiliaan.

IMF:n toimintaa voi tässä yhteydessä pitää täysin rikollisena, mikä onkin hyvin ymmärrettävää, sillä IMF:n taustalta löytyy ns. Chigagon koulukunnan ekonomisteja, eli siis talousnobelisti Milton Friedmanin porukkaa, sekä Wall Streetin ex-pankkiireita (s.241, Naomi Klein: “Tuhokapitalismin nousu”, s.292).


“Valtiorahateoria”

Poiketen tavallisista talouskirjoista, prof Wernerin kirja perustuu oikeaan käsitykseen rahan luonteesta ts. siihen, että kaikki raha syntyy velkasuhteista.

Virheellisen, mutta vallitsevana olevan, uusklassisen talousteorian mukaan raha on jonkinlainen (niukkuus)hyödyke, jota ensin säästetään ja sitten lainataan rahan tarvitsijoille (“säästöpossurahaa”).

Rahan velkaluonne on ensimmäisen kerran kuvattu englantilaisen diplomaatiin Alfred Mitchell-Innesin ns. luottorahateoriassa (“Credit theory of money”, v1913 (*)). Luottorahateorian pohjalta saksalainen Georg Knapp kehitti puolestaan ns. valtiorahateorian (“State theory of money”, (s.61)).

Valtiorahateorian mukaisesti Werner esittää keskuspankkirahan syntyvän valtion tai keskuspankin myöntäessä luoton yksityiselle sektorille, jolloin syntyy sitä vastaava määrä keskuspankkirahaa. Georg Knappin valtiorahateoria oli tuttu myös BoJ:n prinsseille, sillä se oli julkaistu japaniksi jo v1922 nimellä: “Kaheikokuteigakuzetsu”.

Valtion tai keskuspankin luomasta luotosta Werner käyttää (ilmeisesti?) valtiorahateorian mukaista termiä “keskuspankkiluotto” (“central bank credit”). Valtavirtaista termiä keskuspankkiluotolle ei ole, mutta valtion alijäämäisestä kulutuksesta syntyvää keskuspankkiluottoa, kutsutaan yleensä joko alijäämäksi tai valtionvelaksi (= kumulatiivinen alijäämä). Termi keskuspankkiluotto on itselleni aivan uusi, mutta hyvin kuvaava, sillä se on täysin analoginen vastaavan käsitteen pankkiluotto (“bank credit”) kanssa.

Valtiorahateorian nykymuotoa, eli MMT:tä (**), johon itse olen perehtynyt, prof. Werner ei nähtävästi tunne, josta päästäänkin ainoaan kirjasta löytämääni merkittävään virheeseen: Olettaen, että Japanin valtiorahajärjestelmä / keskuspankkirahajärjestelmä on toteutettu samoin kuten länsimaissa, on valtion “lainaaminen” kuvattu kirjassa virheellisesti: Valtavirtaiseen tapaan Werner esittää valtion lainaavan valtionvelkakirjoilla rahaa yksityiseltä sektorilta ja keskuspankin sitten tarvittaessa “monetisoivan” velkakirjat ostamalla ne takaisin yksityiseltä sektorilta (“valtionvelkakirjojen QE” (***)), jolloin vasta syntyy keskuspankkiluotto.

Todellisuudessa keskuspankkiluottoa syntyy aina kun valtio kuluttaa alijäämäisesti keskuspankkirahaa talouteen, jonka yks.sektori sitten tallettaa valtionvelkakirjoihin, eli kausalitetti on juuri päinvastainen kuin Werner kirjassaan esittää. Toinen tapa luoda keskuspankkiluottoa on vaihtaa keskuspankkirahaa yksityiseen velkakirjaan (“yksityisten velkakirjojen QE”). Tämä on kirjassa esitetty korrektisti.

Prof Werner ei arvota yksityisiä pankkiluottoja ja keskuspankkiluottoja eri tavoin, vaan pitää niitä yhteiskunnalliselta kannalta täysin tasa-arvoisina. Olennaisinta on hänen mukaansa se, että luottoa luodaan hyödyllisiin yksityisiin ja yhteiskunnallisiin investointeihin, eikä esim. asset-spekulaatioon.


EKP

Myös EKP:lle on kirjassa omistettu oma kappaleensa, eikä se ole todellakaan mitään mairittelevaa luettavaa. Se onkin nimetty hyvin osuvasti: “The revival of the Reichsbank”, (s.258).

EKP:n on ominut Reichsbankin itsenäisen keskuspankkimallin, eli toimimisen täysin demokraattisen kontrollin ja valvonnan ulkopuolella. Se mitä EKP ei ole Reichsbankilta ominut on todellinen ymmärrys rahanluonnin yhteiskunnallisesta vallasta, sekä sen oikeasta hallinnasta. Sen sijaan EKP keskittyy BoJ:n tehottomaksi toteamaan ohjauskorko-ohjaukseen.

Koronsäätelyn BoJ olikin luovuttanut hämäystarkoituksessa valtionvarainministeriölle (MoF, “Okurasho”), joka täten kuvittelikin käyttävänsä todellista taloudellista valtaa.


Alan Greenspan: “Can’t remember!”

Ensimmäisestä englanninkielisestä painoksesta poistettu Alan Greenspan -kappale (s.276) kertoo Wernerin ja Greenspanin kohtaamisesta IMF:n v1997 kokouksessa Hong Kongissa.

Muutamaa vuotta aiemmin USA:n keskuspankin, eli Fed:in, ex-pääjohtaja Greenspan oli pyytänyt Werneriltä tämän Japanin luottokuplasta laatimaa tutkimusraporttia luettavakseen ja nyt sopivan tilaisuuden sattuessa Werner kysyi Greenspanin kommentteja raportista, jolloin tämä vastasi vain tylysti: “Can’t remember!” ja poistui paikalta Wernerin jäädessä hämmentyneenä seisoskelemaan. Tämä heti sen jälkeen, kun Greenspan oli jo myöntänyt muistavansa Wernerin ja sanoi lukeneensa tämän raportin kahdesti, sekä myös sen pohjalta tehdyn The Economistin artikkelin.

Todellisuudessa Greespan oli tutkinut 1930-luvun lamaa ja totesi 1960-luvulla laatimassaan tutkimuksessa: “Gold and the economic freedom” (s.276) Fedin aiheuttaneen sekä 1920-luvun luottokuplan, että epäonnistuneen elvytyksessä romahduksen tapahduttua. Greenspan oli siis tietysti täysin ymmärtänyt myös Wernerin vastaavan tutkimuksen, mutta ei siltikään halunnut kommentoida sitä millään tavoin.

Sama hiljaisuus oli Wernerillä vastassa myös BoJ:ssa 1990-luvulla, saman aikaisesti kun prinssit olivat verhojen takana vääntelemässä rahavipuja ja toteuttamassa Japanin “rakenteellista transformaatiota” .

Prof. Richard Werner on kirjoittanut taloushistoriallisen merkkiteoksen, joka paljastaa rahanluonnin todellisen yhteiskunnallisen voiman, länsimaisen keskuspankkipolitiikan virheellisyyden, sekä tarpeen saattaa keskuspankit demokraattisen hallinnan ja valvonnan alaisiksi.

Teos on must-read kaikille keskuspankkipolitiikasta ja/tai Japanin taloudesta kiinnostuneille!

by Jari Rutanen (2021)


(*) Luottorahateorian/Valtiorahateorian/MMT:n mukaisesti luoton takaisinmaksu tuhoaa aina sekä luoton, että sitä vastaavan rahan, eli esim.: keskuspankkiluotto – keskuspankkiraha = 0.

(**) MMT = “Modern Monetary Theory” = nykyaikaisen valtiorahajärjestelmän kuvaus

(***) QE = “Quantitative Easing” = “määrällinen kevennys/elvytys”, “rahanpainaminen” = keskuspankin operaatio, jossa markkinoilla oleva velkakirja vaihdetaan keskuspankkirahaan (“asset swap”).

Operaation tarkoituksena on supressioida velkakirjojen ns. jälkimarkkinakorkoja yksityisen ja/tai julkisen velkaantumisen helpottamiseksi. Prof. Werner kehitti QE-käsitteen 1990-luvun alussa, jolloin hän ehdotti BoJ:lle roskaluottojen poistamista pankkisektorilta QE:n avulla.


Liite 1

“Japanilaisen kapitalismin” kuvaus lyhyesti:

  • Itsenäinen keskuspankki ja ohjattu luotonluonti (ns. “window guidance”)
  • Suuryritysten ristiinomistus niiden omistuspohjan suojaamiseksi ja kilpailun rajoittamiseksi.
  • Suuryhtiökohtaiset ammattijärjestöt.
  • Sijoittajien vallan karsiminen, jolloin heistä tuli pelkkiä äänettömiä, osinkotuloa ansaitsevia pääomasijoittajia.
  • Tuontirajoitukset.
  • Valuutanvaihto- ja pääomanvientikontrollit
  • Senioriteettin perustuva palkitsemisjärjestelmä.
  • Elinikäiset työsuhteet suuryrityksissä.
  • Vahva sosiaaliturvajärjestelmä
  • Ilmainen koulutus ja terveydenhuolto.

Liite 2


Ennen kirjan lukemista kannattaa katsoa sen pohjalta tehty samanniminen dokumentti (englanninkielinen tekstitys).

Liite 3

Liite 4

Japani-asiantuntija George Tait Edwards:in kirja-arvio (18.2.2014):

Among my other interests, I am an expert on the financial-industrial system of Japan, and I have co-authored two books with John Carrington and written another two, but this book escalated my detailed knowledge of that system by several orders of magnitude.

Published by

Jari Rutanen

DI/ohjelmoija, raha-aktivisti, MMT-hörhö